Harrin, Sarin, Otson ja Leon loma Ranskan talolla 9-15.10.2011
Pitkän kuivan kauden jälkeen, viiden vuoden paussin päälle, pääsimme vihdoin käymään Ranskan talolla. Pojilla oli syysloma ja loma käytettiin aivan tappiin lentämällä Riian kautta Barcelonaan ja jatkamalla autolla Ranskaan. Jos kaipaus oli kestänyt vuosia, ja odotus oli suuri, nyt talo tarjosi meille parastaan. Etelä-Ranskassa oli lämpöaalto 26-31 astetta, joka toi mieleen kesän helteet, ja jossa tarkeni vähällä vaatetuksella. Perpignanissa lyötiin lomaviikon keskiviikkona lämpöennätys, joka on nyt 31.3 astetta lokakuun 12. päivä. Ja mikä antoi vielä lisäarvoa, lämpöisessä illassa ja yössä oli mukava lussutella piippua ulkosalla punaviiniä ja pastista maistellen.
AirBalticin lento Riian kautta meni melko jouhevasti, mutta tähän lentoon loppui menomatkan jouhevuus, ja olimme talolla vasta 7 jälkeen illalla matkustettuamme 12 tuntia kotiovelta kotiovelle - joskus olemme julkisilla liikennevälineillä on selvinneet matkasta yhtä nopeasti. Ongelman muodosti autonvuokraus, joka oli tilattu pikku kioskilta - edullisimman hinnan perusteella tietysti. Autonvuokraajalla ei ollut toimistoa tai autoja Barcelonan kentällä, ja kun olimme odotelleet turhaan luvattua kuljetusta G parkkialueelta vuokraamoon, soitin toimistoon, josta tuli vihdoin auto hakemaan meidät lentokentän pohjoispuolella olevalle suttuiselle teollisuusalueelle. Palvelu oli hidasta ja töykeää ('meillä ei ole karttoja, tämä ei ole matkatoimisto'), ja kesti aikansa ennen kuin auton kaikki löytämäni entiset naarmut ja kolhut saatiin kirjattua paperiin. Auto BMW 118D oli pieni, pienempi kuin olimme tilanneet, eikä sitä voinut vaihtaa ('tämä on kalliimpi auto, ei ole muita'), ja tähän pikkuiseen kotteroon oli vaikea tunkea pitkät jalat ja monet laukut - kun olemattoman tavaratilan täyttivät laukut, takaikkunasta ei nähnyt taakse juuri mitään. Suurin huolemme lähtiessämme oli, miten ikinä löydämme vuokraamoon takaisin, kun ohjeena oli vain suttuinen googlen kartta teollisuusalueen sijainnista. Pelkomme kävikin toteen palatessa, kun ajoimme oikean risteyksen ohi ja jouduimme käymään kääntymässä kentällä TI terminaalissa, ja kun palatessamme kruisasimme hyvän tovin teollisuusaluetta ristiin rastiin kioskia etsien.
Kun vihdoin pääsimme paanalle, ajo sujui. Auto oli uusi, siinä oli väkevä dieselmoottori ja kuusivaihteinen laatikko. Siinä oli myös peruutustutka, joka piippasi raivoisasti aina kuin jokin auto tai esine edessä, takana tai sivulla oli lähettyvillä. Siinä oli myös pysäytysautomaatti, joka sammutti moottorin, jos vaihteen pani vapaalle - ja kone käynnistyi uudelleen kun painoi kytkimen pohjaan. Outoa, mutta kaikki toimi kuten pitikin.
Matkustelumme oli vaatimatonta, mutta näimme kaikki ne paikat ja kohteet mitä halusimmekin, osin jalkaisin ja osin autolla. Sarille ja minulle tämä oli 9. kerta lomalla talolla, ja viikoissa laskien meille tuli 19 viikkoa täyteen. Yllättäen paljastui vanhoista vieraskirjoista, että tämä oli pojillekin 5. kerta Ranskan talolla, vaikka emme olleet käyneet siellä viiteen vuoteen. Yhden päivän olimme Colliuersin rannalla ja kylässä, ja pojat pääsivät uimaan meriveteen. Lämpöä ja aurinkoa oli niin paljon, että lounaan jälkeen piti Sari ja minun vetäytyä laguunin majakan varjoon istumaan ja katselemaan vastapäisen kukkulan lumoavaa maisemaa. Toisen kerran olimme päivän Argeles sur Mer'issä, tällä kertaa pehmeällä Plage:n hiekkarannalla, jossa oli väljyyttä, noin 20 henkeä per kilometri santaa. Uimaan pojat pääsivät myös kotikylämme le Tech joen rantaan, jonne pohjapadolla nostettuun suvantoon johti jo Outin löytämä polku torin laidailta. Yhden päivän ajoime vuorille le Tech joen vartta, ja vietimme iltapäivän Prats de Mollo kylässä 1000 m korkeudessa. Nousimme patikoiden korkealle Lagarde linnakkeeseen, helteessä hikoillen, ja katselimme kukkuloita jokilaaksossa ja Espanjan rajalla. Vettä ei ollut tullut aikoihin, ja tammet, koivut ja muut lehtipuut ovat saaneet lievän kuivuusruskan loistaen heleitä Lapin värejä ympäristöön. Torstaina oli minun 65. syntymäpäiväni, jota saatoin juhlistaa parhaalla mahdollisella tavalla Sarin ja poikien kanssa, valiten itse päivän ohjelman. Söimme kolmen ruokalajin lounaan (12.50e) kotikylämme mainiossa ravintolassa, joka oli tupaten täynnä, kaikki 30 istuipaikkaa olivat varattuja ja uutta väkeä lappoi kun vanhoja poistui kylläisenä. Sitten nousimme autoon ja ajoimme Ceret'iin, jotta pääsin istumaan mielipaikkaani Grand Cafe'hen ja henkäilemään silmillä, korvilla, suulla ja nenällä ohivirtaavaa pikkukaupungin tunnelmaa. Kun minä istuin Grand Cafe:n kadunreunan pöydässä lehteä lukien, Sari ja pojat kävivät Modernin Taiteen Museon kierroksella, ties kuinka monetta kertaa.
Kuten aina Ranskassa, suurimpia nautintoja on perillä syöminen. Onnistuin syömään useita monen ruokalajin aterioita, taikka vain vadillisen sinisimpukoita ranskanperunoiden kera, jotka meinasivat viedä tajun. Prats de Mollossa sain kyläravintolassa eteeni alkupalaksi ison lautasellisen gratinoituja simpukoita (keitetty ensin ja sitten uunissa kuorutettu rasvaisella juustolla), jota täydensi padassa haudutetun kanin puolikas. Kotikylässämme lounaan alkupaloina oli viisi jättikokoista ravunpyrstöä ja viisi merestä poimittua marinoitua kotiloa, ja pääruokana oli muhkea ankan jalka, hyvin haudutettuna ja mureana, ranskalaisten kera.
Martinin uutisista tiesimme, että talo oli timmissä kunnossa, ja nyt sen näki omin silmin. Hienoa jälkeä oli tullut sisällä ja ulkona. Kun oli lämmin, kulutimme varsinkin ulkopatiota, jossa oli kauniit punaiset klinkkerilaatat. Oma työmme oli tässä mielessä vaatimatonta, ja sekin oli suurimmaksi osaksi Sarin ansiota. Sari teki perusteellisen oleanterinpensaiden perkauksen, katkoen kahta puskaa lukuunottamatta kaiken sahalla ja oksasaksilla maata myöten (sieltä se taas nousee). Hortensia leikattiin puolimetriseksi. Madame Pastor, aina ystävällinen naapurimme tuli tervehtimään, tenttasi Ranskan kielen taitojamme, ja kertoi, ettei halua pensaiden koskettavan hänen seinäänsä ja halusi seinän alapuolella olevan kourun pysyvän puhtaana. Lähdön sai myös seinämille kasvaneet rikkaruohot, appelsiinipuulle emme tehneet mitään - paitsi poimimme muutaman happaman hedelmän. Kun kävimme InterMarchessa ostoksilla (sen liikkeen Stockman-tason valikoimissa lepäsi silmä), kävimme myös teollisuusalueen jätteiden vastaanottopisteessä, jonne otetaan mm. viherjätteitä. Sari sopi diilin, että torstaina tuli sulkemisen jälkeen paikan hoitaja auton ja perärärryn kanssa talon takaportille, ja otti mukaansa kaiken katkotun ja nyhdetyn leikkuutähteen. 10e hinnalla pääsimme jämistä helpolla ja siististi eroon.
Ranskalaiset insinöörit ovat aina olleet eteviä elektronisten palveluiden kehittämisessä ja tälläkin matkalla tuli uutta opittua. InterMarchen eteisaulassa seisoi miehenkorkuinen laite ja siinä sormi-tietokoneen ruutu. Vehkeellä sai tehdä itsepalveluna paperiset lomakuvat omista otoksista. Alapuolella oli koloja, joihin sai työnnettyä erilaisia muistikortteja, joita laite luki, ja näistä kuvan valitsemalla sai tehdä itselleen esim. yhden postikortin 50 centin hintaan. Kokeeksi kaivoin digi-kamerastani MicroSD kortin ja panin sen vastaavaan koloon, ja kas, kuvani ilmestyisvät näytölle valittavaksi. Kätevää!
Ympäristötase. Laskeskelin mennessä Boeing 757 lentokoneessa päässälaskuna tuolin selkämyksestä löytyneiden tietojen perusteella, että minun henkilökohtainen kulutukseni oli 18.5 litraa lentopetrolia per tunti, eli mennessä ja tullessa kulutin noin 80 litraa, yhteensä siis noin tynnyrillisen kerosiinia. Tämän kun kertoo neljällä, saadaan meidän lomamatkan kokonaiskulutus. Auton naftaa kulutimme puolisen tankillista noin 650 km matkalla. Positiivista kulutusta edusti runsas ranskalaisten ruokien syöminen, maatalouden ja viinintuotannon tukeminen, ja auton-vuokraus, jotka työllisti paikallisia asukkaita palveluammateissa näinä ankeina lama-aikoina.
Entä sitten ne sandaalit, joihin otsikossa viittasin? Ennen lähtöä löysin Haltin outlet myymälästä poisto-myynnistä sandaalit, joissa oli tukeva maastokengän pohja, eli nykyajan maastosandaalit kuumaan ilmanalaan. Sain niihin tungettua vielä oikean jalan tukipohjani, ja huomasin ilokseni jalantynkäni pysyvän niissä mainiosti. Iloni oli varsin suuri, sillä 50 vuoteen en ole voinut käyttää jalkineina sandaaleita ja olen ollut pakotettu käyttämään umpikenkiä. Nyt kaikki oli toisin, ja saatoin tassutella kadulla, rannalla, talolla uusissa ilmastoiduissa sandaaleissani, ja jopa ajaa autoa ne jalassa. Miellyin näihin jalkineisiin niin paljon, että otin ne jalasta vain käydessäni kylvyssä ja nukkuessa. Pieni asia, sandaali, voi olla joskus käyttäjälleen suuri ilo, varsinkin kun olen suurimman osaa elämästäni kahdehtinut kaikkia sandaaleissa liikkuvia lähimmäisiäni.
Yksi asia talolla ihmetytti enempi. Minne on kadonnut kellarin/ varaston oven avain? Etsin sitä kuumeisesti ja sovitin löytyneitä avaimia avaimenreikään, mutta mikään ei toiminut. Avan syystä kellarin oveen, lukon kohdalle joku oli kirjoittanut tussilla: "Pidä avain aina lukossa. Älä ota sitä pois!" Nyt joku torvelo on hukannut avaimen, ja mm. uusien klapien nostelu kadulta sisälle on aika hankalaa ilman aivainta. Polkupyörän vielä onnistuu pujottamaan ulos eteisen kautta. Toivottavasti avainongelma, tai sen puute, ratkeaa pian.
kirjasi Harri, Sarin ja poikien avustamana