Syysloman jälkeen asettuminen näppäimien ääreen tuntuu harvinaisen tahmealta, kun on kahden viikon ajan lukenut etupäässä paikallislehden sääennusteita, tavannut tärkeimpien uutisten ranskankielisiä otsikoita, ja selannut uudelleen ja uudelleen matkan alkaessa ilmestynyttä Financial Times sanomalehteä, ynnä etsinyt tietonsa matkailuesitteistä. Aloitan totuttelun siis helpommasta, ja kirjoitan matkaraportin mukavasta lomamatkasta - terveisenä muille ja muistona itselle.
Matka Barcelonassa alkoi sateisesti, vettä tuli taivaan täydeltä, kun käänsimme Opel Astran pyörät kohti kaupunkiin vievää valtaväylää. Auto tuntui terhakalta ja mukavalta kaupunkiautolta, mutta maantiellä ja moottoritiellä kovassa tuulessa - joka seurasi meitä halki koko loman - Astra tuntui vaeltavan eikä ollut aina parhaimmillaan. Hintaa 2 vk vuokralle tuli 515e eli vähän alle 40e pv tai alle 10e pv/henki. Se on mielestäni paljon, mutta melkein pakollinen investointi perheelle. Lämmintä oli päälle kaksikymmentä, joten kostea maisema palmuineen muistutti enempi tropiikkia, ja minä ja pojat jatkoimme Suomessa totuttua polvihousulinjaa - kun vedin shortsit jalkaan ennen juhannusta, en ole luultavasti eläessäni kulkunut yhtämittaa polvihousuissa näin pitkää aikaa. Kotikulmille pääsimme pääsimme hyvin kohtuullisessa ajassa, ennen puoliviittä paikallista aikaa, ja InterMarchen koukkauksen jälkeen asetuimme taloksi Ranskan talolle.
Talo oli tullessa miellyttävä, siisti ja vieraanvarainen, kuten se on vuosien halki ollut ja kaikista se tuntui heti omalta kodilta. Kotielämää jatkoimmekin sitten seuraavan päivän, kun toivuimme siellä matkan rasituksista sateen ja tuulen piiskatessa ikkunoita. Katselimme kylää ja kokkasimme kotiruokia: sinisimpukoita Harrrin tapaan, poikien suosikiksi osoittautunutta Sarin mainiota Pyreneiden makkarakeittoa, jossa oli tuoremakkaroita ja mausteena suuri vihta yttejä. Pojat asettuivat ns. olohuoneeseen, jossa nukkuivat vuodesohvan siskonpetillä - levittäen lelunsa lattialle. Me Sarin kanssa nukuimme viereisessä makkarissa, joten yläkertaa käytimme tuskin ollenkaan.
Ensimmäisenä retkikohteena (perjantai) meillä oli Collioure, meidän kaikkien suosikki, jossa kävelimme puolisen päivää rannalla ja kylässä. Tuuli ja vaahtopäät kävivät kohti pohjoisesta, joten ainoastaan vanhassa kalasatamassa, saattoi nauttia istuskelusta rannalla ja kahvilassa. Teimme pitkän kävelyn rannan linnassa/ museossa, jossa ihmettelimme sekä näyttelyitä - yleensä veneitä ja rantaelämää - että itse muhkeaa linnoitusta. Olimme siellä joskus ennenkin käyneet, mutta muistista on armollisesti vanha muistijälki pyyhkiytynyt pois. Nyt kaikki näytti kuin uudelta. Mietiskelin myöhemmin, että kun Ranskassa käy eri retkikohteissa kerta vuodessa - jos sitäkään - ei juuri ehdi moni paikka tulla kovinkaan tutuksi syvällisemmässä merkityksessä. Kun aika Colliourissa venähti, söimme aterian kylän mainiossa kuppilassa suuremman ruokavajauksen estämiseksi.
Lauantai-aamuna lähdimme varhain Ceretin kuuluja markkinoita katselemaan. Pieni tihkusade oli päällä, mutta se ei estänyt meitä kulkemasta kadunvartta toista kilometriä jatkuneiden torikojujen halki. Mielenkiintoista, ja hirveä ruuhka autoja ja ihmisiä kapeilla kaduilla. Päivän kohokohta oli istuminen mielipaikassani Gran Cafessa, aivan keskustan pääkadun varrella, jossa elämä soljui ohitse tekemättä itse juuri mitään. Kävimme Ceretissä toisenkin kerran myöhemmin, ja silloin katselimme kahvilan lisäksi Modernin Taiteen Museon vaihtuvaa näyttelyä paikallisesta maalarista.
Sunnuntaina ajoimme pohjoiseen Mauryyn, jossa kohteemme oli kataarilinnake vuoren huipulla. Useat ovat lukeneet kirjan 1200-luvun inkvisittoreista "Pieni ranskalainen kylä", joka kertoo juuri näistä seuduista ja harhaoppisista kataareita ja joille vuorten linnakkeet olivat viimeiden pakopaikka yrittäessään välttää oikeaoppisen Paavin kidutuspenkkiä ja miekkaa. Huippu on oikea sana kuvaamaan tätä paikkaa, jonne autollakin oli kiipeämistä 17 % nousua hyvin kapeaa ja mutkaista tietä. Jos pelkästään autosta katsoen ja siitä noustessa hengästytti maisema ja verenpaineen nousu. Sunnuntaina ei ollut paljon väkeä maantiellä ja kataarilinnassa, mutta sen sijaan seuranamme oli todella raivoisa tuuli, joka ylhäällä vuorellä tehostui moninkertaiseksi. Pääsylippuja ei myyty - sisään pääsi ilmaiseksi omalla vastuulla juuri kovan tuulen vuoksi. Meitä varoitettiin irtoesineiden - lakkien, silmälasien yms - katoamisvaarasta, mutta ponnekkaasti lähdimme kapuamaan kapeaa vuoreen hakattua polkua ylös itse linnaan. Varmistimme että pojilla oli puseroiden vetoketju kiinni, koska tuuli olisi kenties tehnyt puseroista purjeen ja heittänyt ties minne. Sari ja Leo saivat tarpeekseen linnan porstuasta ja jäivät kyyhöttämään kivimuurin taakse, kun minä ja Otso jakoimme matkaa ylöspäin. Portin tunneli muodosti varsinaisen tuulitunnelin, jossa Otso veti itseään eteenpäin kaiteena olevasta käydestä. Minä kuljin perässä estäen poikaa lentämästä ilmaan, ja samalla painelin sormellä silmälaseja, jotta eivät olisi kadonneet avaruuteen. Tuulitunnelia pitemmälle emme päässeet, vaan käännyimme suosiolla takaisin.
Saman Mauryn tien varrella oli kuuluisa esihistoriallisten ihmisten asuinpaikka nimeltään Tautavel, joiden luolissa esi-isämme asuivat 450 000 vuotta sitten. Kataarilinnakkeesta selvittyämme menimme sinne katsomaan museota, joka oli kaikilla tavoin kiintoisa. Ei olisi uskonut, että ihminen metsästi näillä Rousillonin tasangoilla (Litoral) kylmiin oloihin sopeutuneita sarvikuonoja!, virtahepoja!, sekä karhuja, poroja, susia, leijonia, ilveksiä, hirviä yms. ja monet näistä eläimistä metsästivät ihmistä. Elämä oli kovaa, Tautavelin ihmiset söivät myös toisiaan viimeisenä palveluja ja ruokaa saadakseen - ihmisluut on löydetty samasta tunkiosta kuin riistankin. Paristakymmenestä ihmisesta on koostettu yksi melkein täydellinen luuranko, joka esittää Tautavelin ihmistä. Tulta ei tunnettu eikä käytetty, joten sitkeää taisi ruoka olla, jos sitä ei pehmittänyt mädättämällä tai nuijimalla. Euroopan varhaisinta inhimillistä elämää tutkiva laitos ja museo esittää sekä löydökset että tuon ajan ihmisen elämän hyvin havainnollisesti nukkehahmoilla ja filmeillä ja kartoilla. Pojat olivat vaikuttuneita näkemästään, ja saivat ostaa matkamuistoksi museon myymälästä 'aidon' kivikautisen veitsen. Suosittelen.
Maanantai oli taasen kauppareissun paikka. Kävelimme kylässä ja katselimme paikkoja mukavassa syyssäässä. Ilmat alkoiva kirkastua ja lämmetä, päivälämpö kiipesi puutarhan mittarissa 23-24 C tasoon, eli suomalaista kesäsäätä alkoi olla tarjolla. Yölämpö oli mukavasti vain 2-3 astetta vähäisempi. Talon/ torin viereisessä Chateau:ssa (linnassa) oli remotti edennyt, kuten Pekka Y-A oli matkaraportissaan kertonut. Linnasta tavoitin ihmisiä telineillä, kuten Päätalo olisi sanonut. Viiden miehen ryhmä muurasi ja rappasi kolmannen kerroksen korkeudella seiniä ja ikkuna-aukkoja ja parvekkeita entisen näköiseksi. Kylän linnasta torille johtava porttikin on korjattu. Linnan pihalla hommia katselleelta arvokkaalta pikkutakkimieheltä (valvova arkkitehti?) kuulin englannin kielellä selostuksen, että kunnan omistamaa osaa linnasta korjataan työllisyystyönä tarkoituksena järjestää pihalla konsertteja ja vastaavia ulkoilmatilaisuuksia. Aivan kulmassa olevaa yksityis-omistuksessa olevaa linnan osaa (joka on asuntona) ei korjata, koska sitä ei voida julkisella varoilla tehdä. Eli eli osa jää vielä rempalleen ja vain sisäkuoret kaunistuvat. Hyvä näinkin. Ei vain linnassa vaan joka puolella kyläämme tehtiin ankarasti rakennushommia, uusi omakotitaloja nousi sienten lailla Pla de Eau:lle johtavan tien varteen. 13? Rue de la Mairen talon (Rue de la Porchen tunnelin yläpuolelta) oli Kanadan-saksalainen Karl Dornhofer ostanut 100 000 eurolla - olisi mieluusti ostanut tontin joen toiselle puolella suunnitellun golfkentän vierestä, mutta niitä tontteja ei saanut. Näki, että mies oli tehnyt rakennushommia ennenkin, kun vierailin talolla poikien kanssa. Vain ulkoseinät oli pystyssä, vanhat välipohjat oli räjäytetty ja uudet oli rakennettu tilalle. Talo oli kokonaan rakennustyömaata viiden kuukauden uurastuksen tuloksena. Katolle neljännen kerroksen tasolle hän suunnitteli tekevänsä kattoterassin, josta tulee hulppeat näköalat. Kellarissa oli valmiina vain alkeellinen suihkukoppi ja primitiivinen keittiö kokkaukseen. Kuulemma valmista on kun vierailemme talolla vuoden kuluttua - hän lupasi silloin tarjota pojille mehut. Carolus oli myös purjehdusmiehiä ja talollamme käydessään hän kertoi purjehtineensa kimppaveneellä neljä vuotta maailman ympäri. Matka kesti, koska puoli vuotta purjehdittiin ja puoli vuotta tehtiin Kanadassa rakennushommia; vene odotti sen aikaa käyttäjiään jossain puolella maailmaa.
Kävimme myös kävelyllä Pla de Eau lammella, jossa oli tosi hiljaista. Hiljaisuuteen vaikutti arkipäivä ja se tosiasia, että lampi on uimakiellossa. Kävin kunnantalolla kyselemässä syytä, mutta se ei selvinnyt; mahdollisesti oli jokun byrokraattinen este, kuten uimaveden laadun tarkkailun puuttuminen, tai jotain muuta vakavampaa. Lammen takapuolen metsikköön oli sen sijaan noussut puissa vaijerien varassa roikkuva seikkaulurata, jossa ei nyt kuitenkaan näkynyt käyttäjiä. Oli lohduttavaa, että saattoi rauhallisesti kävellä kylässä eikä tarvinnut koko ajan ajaa autolla talla pohjassa ympäri Etelä-Ranskaa pelätessään viikon loman loppuvan tiedostaessaan viimeisten matkapäivien olevan menossa.
Tiistaina oli vuorossa Perpignanin katselu ja kaupunkikierros, hienossa säässä. Pysäköimme auton St Martinin sumppuun ja jalkaannuimme. Kävelimme Tet joen rantaa, joka on saanut kävelykeskustan ja runsaasti uusia ulkoilmakahviloita. Tavaratalosta löysimme pojille leluksi uuden version vanhan ajan Mekanosta, josta tuli loppuajan suosikki - joudun tai pääsin rakentamaan poikien kanssa autoja moneksi päiväksi (näitä perinteisiä leluja tehdään enää vain Ranskassa Callaisissa, kts. Meccano.com). Hakeuduimme Majorkan kuninkaan linnaan, jossa oli kummasti nähtävää ja käveltävää, niin valtava ja rikas se oli. Linnassa oli mm keskiajan maalaustaiteen näyttely, jossa arvotauluja sai silmäillä riittämiin. Nautimme aterian mukavassa ravintolassa ja palasimme 6 tunnin retkeltä tyytyväisenä kyläämme.
Keskiviikkona oli kohteena Algeres-sur-Mer, biitsi, jossa rantaa riittää kilometrejä Collierin niemestä pohjoiseen. Ilma oli varsin mainio ja merivesi 21 C lämmintä, ranskalaisittain kylmää. Makailimme rannalla, kun pojat likosivat rantaveden tyrskyissä tarkan valvonnan alla - ranta oli sen verran jyrkkä, että murtuva aalto helposti imaisee uimarin mukaansa. Talolla aloitin vähän kunnostustöitä, kun ikkunaluukut olivat sateen jälkeen kuivuneet. Sari aloitti oman souvinsa pesten vähä vähältä kaikki keskikerroksen huoneiden ikkunat ja ikkunaverhot - vähitellen ulko- ja sisämaisema alkoi siistiytyä. Vaikka mitää suurta likaa ei ole missään, pientä vuosikertapatinaa kertyy vähitellen kaikkialle.
Tostaina ajelimme le Tech joen laaksoa ylöspäin, saavuttaen vihdoin joen perukoilla Prats de Mollon kylän. Tästä jatkui 13 km kiemurteleva tie ylös Espanjan rajalle, saavuttaen 1600 m korkeuden. Muistimme tämän paikan aikaisemmasta ja nytkin ylös kiivetessä ajoittain oli kuin oltaisiin Suomessa ajelulla. Tien varressa kasvoi koivuja, pihlajia, mäntyjä, leppää ja kaikkea muuta pohjoisen kasvustoa, jota Ranskassa löytää vain yli 1500 m korkeudesta. Pysäköimme automme rajalla olevan ravintolan taakse, jossa rakennuksessa vielä muutama vuosi sitten - ennen Schengenin sopimusta - päivysti espanjalainen rajapoliisi kopissaan. Aloimme patikoida kohti etelää ja laaksoa, loivaa vuoreen jyrsittyä polkua Espanjan puolella tähystellen polun yläpuolelta sieniä. Minne vain katsoi, joka puolella 100 m säteellä näki espanjalaisten kulkevan kyyryssä sienikori kädessään, joillakin oli tatteja ja muuta saalista mukavasti. Alhaalla laakson pohjalla näkyi vuohia ja lehmiä, joiden kaulassa oleva kello kilkatti sveitsiläiseen tapaan. Veistin linkkarilla pojille ja itselle kaatuneen koivun oksista kävelysauvat, joilla sai mukavasti tukea jyrkällä rinteellä ja jolla saattoi nostella pystykarsinnassa maahan jääneitä männynoksia, jos vaikka tatti lymyilisi sen alla. Täytyy sanoa, että aika perusteellista työtä olivat paikalliset sienenpoimijat tehneet kaksi kolme päivää sateiden jälkeen, meille ei jäänyt juuri mitään kotiinvietäväksi. Paluumatka laaksosta ylöspäin oli jo raskaampi, mutta siitä selvittiin hinaamalla kävelysauvassa roikkuvia poikia vuoroon ylhäällä olevalle parkkipaikalle.
Ajattelin aloittaa tämän matkaraportin toteamuksella, kuten lähes kaikki talolla tänä vuonna käyneet: 'emme tehneet talolla mitään korjaus tms hommia'. Pitemmän päälle se koskisi meitä kaikkia, pintojen kuluessa ja vaatiessa ennen pitkää jotain ehostustoimenpiteitä, pienten juttujen tekemättömyys kumuloituu ennen pitkää suuremmiksi remonttitarpeiksi. Me kuitenkin julistimme perjantain remonttipäiväksi ja huhkimme pensselin ja harjan varressa saaden jotain pientä aikaankin. Sarin ikkunoiden ja verhojen siistimishommat tuli jo mainittua, ja sillä oli tuntuvaa vaikutusta yleisilmeeseen. Sari kulki luutun kanssa perässäni, kun raavin vanhoja maaleja kadun puolen ikkunaluukuista ja kittasin sormenmentäviä ja pienempia rajoja uusintamaalausta varten. Yläkerroksen kummankin luukun maalasin kokonaan kertaalleen talosta löytyneellä vihreällä värillä, ja maali tuli varsin kovaan tarpeeseen: kuiva puu suorastaan imaisi maalin sisäänsä. Ihme, ettei väri ollut kuivunut pönttöön pohjaa myöten - kuten suomalaisilla purkeissa on tapana - nyt oli vain vähän klimppistä pohjalta. Keskikerroksen vasemmanpuoleinen makuuhuone sai myös kotonaisuutena viihkeän maalin. Oikeanpuolen olkkarin luukut maalasin vain paikoitellen, siitä mihin olin vetänyt kittiä rakoihin ja josta olin maalipintaa hionut. Katsoin suorittaneeni kansalaisvelvollisuuteni, kun sain tähän hommaan koko päivän kulumaan. Ikkuna-luukut ovat yllättävän suurikokoisia ja paneloituja, keskikerroksessa kadun puolella noin 270 korkeita, se selittää ajan ja maalin kulutuksen. Toinen kerta maalausta olisi tehnyt hommasta täydellisen, mutta se oli tässä tapauksessa ja tilanteessa ylellisyyttä.
Lauantai-aamulla suuntasimme pitkään suunnittelemallemme automatkalle pohjoiseen, tavoitteena Montpellier, jossa meidän tuli tavata illalla Patricia, Sarin vanha ranskalainen ystävätär. Pian moottitiellä havaitsimme, että suuntamme, aika ja paikka oli huono. Kotiseutumme Roussillonin eteläkolkka oli Etelä-Ranskan ainut kuiva ja aurinkoinen läiskä sääkartoilla, ja mitä pohjoisemmaksi kuljimme autolla, sitä huonommaksi kävi säätila. Myöhemmin luimme lehdestä, että vettä oli tullut la-su välisenä aikana 100 mm eli 10 cm, melkoisen paljon. Lopulta, kun olin vihdoin saanut päälle ajovalot ja takasumuvalon, ryömimme mootoritien jonossa hernerokkasumussa ja rankkasateessa 50 km/h. Päätimme hylätä moottoritien Narbonnessa ja keskityimme sen jälkeen tutustuen paikallistietä myöten kaupunkeihin Narbonne, Beziers, Agde ja Sete, tavoitteena iltaisella Montpellier. Samalla me pääsimme tutustumaan keski-Roussillonin tasankoihin ja sitä halkoviin suuriin jokiin ja jokisuistoihin merenrantojen lisäksi.
Ensimmäinen kaupunkikohde oli Narbonne, joka oli meiltä aikaisemmin jäänyt bongaamatta. Kaupunki on melko pieni, mutta siitä erkanee Ranskan eteläisin kanava, Rouen, joka yhtyy myöhemmin Beziersissä Canal du Midi järjestelmään. Pysäköimme auton keskustaan ja kävelimme joen/ kanavan varteen ja sen satamaan. Satamakonttorista - jossa oli vuokraveneitä tarjolla - hain vastaisen varalle esitteen ja hinnaston oman pikku aluksen vuokraamiseksi. Pienessä tihkusateessa seurasimme kanavarantaa sitten vanhaan keskustaan, joka oli rakennettu aivan veden äärelle. Sateessa haimme suojaa torin laidan vanhasta mahtavasta 1200-luvun kirkosta, tai linna-museossa, joka toimitti nyt myös kaupungintalon virkaa. Keskellä toria museoitu pätkä roomalaisten kuuluisaa Via Dolomitia valtatietä, jota pääsi samalla tarkastamaan. Viereisen kanavan varteen oli paikoitettu vanha proomu, jollaisilla kulki kaikki raskas liikenne Ranskassa aina 1600-luvulta viime vuosisadan alkuu nyt paremmalla säällä enempikin aikaa, kenties vuokrannut veneenkin.
Seuraava kohteemme oli ennestään tuttu Beziers, jossa olimme Sarin kanssa käyneet useampaankin kertaan. Pohjoisesta tulevan kanavaverkoston, merelta tulevan liikenteen, eteläisen Narbonneen johtavan kanavan sekä Atlantille johtavan Canal du Midin risteyksenä pieni kaupunki on erityisen kiehtova. Kaupunki on Midin viinialueen keskus, ja siten se on ollut tärkeä reitti eteläiselle viinille kohti pohjoisempia kuluttajia. Ajoimme poikien kanssa katsomaan sulkuporttijärjestelmää, jossa muutaman sadan metrin matkalla on seisemän (7) sulkua ja nousua niissä monta kymmentä meriä. Niiden rinnalla kulkee vanha 'laivahissi', jossa vesialtaassa olevat suuret alukset nostetaan mekaanisesti Canal du Midiin johtavalle väylälle. Eksoottinen vehje taitaa olla ainoa laatuaan maailmassa, tai ainakin Euroopassa. Tihkusateessa ajoimme myös satamaan, jossa uinuvat asuntolaivat ja jossa pysähtyivät monet pitkämatkalaiset proomut lastaamaan tavaroita eri ilmansuuntiin. Nyt syyssateessa satama oli hiljainen, minä kävelin laiturin päästä päähän muiden istuessa autossa sadetta pitäen.
Seuraava kohde oli aikaisemmin tuntematon Agden pikkukaupunki, jonka läpi virtaa kaunis Herald joki Välimereen. Joen yli korkeata siltaa ajaessamme maisema näytti nätiltä, joten poikkesimme tieltä ja sen rantaan. Ajelimme joen rantaa ylös ja alas katsellen ankkuriin ja rantaan kiinnitettyjä kalastaja- ja huviveneitä. Sade vaikutti uneliaaseen tunnelmaan, joka suuresti muistuttaa Porvoon joen levenevää suistoa. Visiitti oli lyhyt, mutta vaikuttava, ja ajattelimme tulla toiste uudelleen. Katsastimme sataman ajamalla pitkin laitureita ja päädyimme niemen nokkaan, jossa mereltä kovassa tuulessa tyskyävät korkeat laineet murtuivat uimarantaan. Rantaan oli kertynyt parikymmentä nuorta märkäpukuista lainelautailijaa, jotka ylittivät meloa tyrskyjen ulkopuolelle ja laskea sieltä kohti rantaa - harvalta se näytti onnistuvan, niin jyrkkiä olivat aallot rannassa. Katselimme aikamme ja jatkoimme sitten matkaa.
Montpellierissä tavoitteemme oli kaupungin laidalla F1 hotelli, jonne majoituimme yhdeksi yöksi. Hintaa oli 30e huone, johon mahtui kolme henkeä. Harmillista, sillä jouduimme ottamaan kaksi huonetta, Harri sai oman ja nukkui yönsä rauhassa. Muuten ahtaasta ja muovisesta hotellista tuli mieleen moderni vankila, niukat kiinteät kalusteet huoneessa, suihku ja wc käytävällä, numerolukot ovissa, vain kalterit puuttuivat ikkunasta. Patricia tuli meitä tapaamaan hotelliin ja lähdimme hänen vanhempiensa talolle pienen matkan päähän. Söimme siellä niukan illallisen, juttelimme Sarin vanhan ystävän kanssa, pojat leikkivät talosta löytämillään leluilla, ja sovimme seuraavan päivän ohjelmasta. Ohjelma oli sunnuntaina epätavanomainen, mutta sadesäähän sopiva: ajoimme ainoata paikallista raitiovaunulinjaa yhden täyden kierroksen katsellen ikkunasta Montpellierin katuja ja maisemia. Raitiovaunu-systeemi on rakennettu sitten viime vierailumme, siihen on sijoitettu nopeasti kasvavassa yliopistokaupaungissa paljon ajatusta ja rahaa, ja siitä ovat ilmeisesti asukkaat hyvin ylpeitä. Vaunut olivat leveät - tilavammat kuin Helsingissä - ja kaupungin halkaiseva raidelinja menee mukavasti vanhan keskustan lävitse. Parhaillaan (koko ajan) rataa jatketaan kaukaisempiin lähiöihin, jolloin se on entistä mukavampi ja hyödyllisempi. Huomasimme ainakin, että pääteasemia lähestyessä matkustajien ihonväri kävi aina vain tummemmaksi, eli siirtolaiset asuttavat viimeisiä lähiöitä. Ratikka-ajelumme keskeytti keskustorin laidalla hyvässä ravintolassa nautittu lounas. Istuimme kiireettömästi, juttelimme, ja otimme yhteisvalokuvan suihkulähteen äärellä. Sitten ratikkaan - Patricia ja me muut matkustimme yhden päivän perhelipulla joten se oli edullista - ja ratikan päätepysäkille. Hyvästelimme ja aloitimme vajaan 200 km paluumatkan kotiin. Mitä lähemmäksi Pyreneitä tulimme, sitä paremmaksi ilmat taas muuttuivat, sade taukosi ja pilvet katosivat taivaalta. Märkä reissu, mutta tulihan tehtyä.
Maanantaina oli vuorossa jalottelua, vastapainoa autossa istumiselle, kun ilmatkin olivat suotuisat. Ajoimme Pyreneille Maureillasiin, josta Sari oli katsonut kartalta kävelypolun alkavan. Vuoristo-kävelystä kokemuksemme olivat niin mukavat, että päätimme ottaa sen ohjelmaamme tulevina vuosina ja kenties harjoitella sitä ensi vuonna Sveitsissä. Pyreneillä kulkee Randonnee patikkareitti päästä päähän, joten käveltävää yhteen elämään tulee riittämään. Nyt kuljimme pientä kivistä polkua ylöspäin, ei kamalan korkealle, mutta maisemat olivat mahtavat sekä kotilaaksoomme että itse vuoristossa. Kävelyn kohokohdan muodosti luontoelämyksemme, kun takaisin tullessa havaitsin vajaan metrin pituisen paksun siniharmaan mustapilkkuisen sisilisko-käärmeen polulla. Tunnistin käärmeen, koska olin Herttoniemen sohvalla katsonut joskus poikien kanssa luonto-ohjelmaa Ranskan Provencesta. Siinä pääosassa ollut sisiliskokäärme pani poskeensa meille tutun kyykäärmeen, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Sisiliskokäärme on nopea ja sillä on iso pää ja vanhat leuat, joilla se nappaa kyytä päästä kiinni. Vähitellen se murskaa kyyn pään, ilman että se pääsee esittelemään myrkkyhampaitaan, sitten se nielaisee kyykäärmeen koonaisena. Toinen luontoihme oli noin 5 cm pituinen hämähäkki, jonka pojat löysivät pusikosta. En itse nähnyt hämppiä, kun käänsin lähtiessä autoa menosuuntaan, mutta Sari ehti mitata sen pitkien paksujen ja karvaisten jalkojen pituuden. Ehkä oli onni, että emme nähneet villisikaa, kapealla vuoripolulla sen väistäminen olisi ollut hankalaa. Sen sijaan muutama tatti löytyi pataan.
Vimeimeinen päivä, ilta, viimeinen yö, tiistai. Päivällä kävimme jäähyväisvierailulla Ceretissä, jossa jälleen istuimme Grand Cafessa ja vierailimme poikien ja Sarin toivomuksesta Modernin taiteen museossa. Siellä on kausinäyttely paikallisesta maalarista, joka oli ikuistanut Ceretin ja lähiseudun maisemia, puita, kukkuloita, katoja ja siltoja. Kaunista ja vaikuttavaa. Illalla menimme vierailulle Elian Falgaronin, talomme entisen omistajan luo syömään illallista, kun hän oli meidät ystävällisesti kutsunut, samoin illalliselle osallistui hänen tyttärensa ja tyttärenmies, jotka asuivat Elian kanssa omakotitalossa. Elianin mies, Jaques, oli kuollut 2001 ja nyt hän eli rauhallista leskirouvan elämää hoitaen kolmea lastenlastaan. Mukava ilta mukavien ihmisten ja neljän ruokalajin parissa, lopuksi lasten kesken korttipeliä, paikallista Mustaa Maijaa. Leo sai viimeisen Mustan Maijan ja päästi surkeana tunteensa valloilleen. Kotiin palasimme myöhään ja aloimme kuurata lattioita. Varhainen aamuherätys odotti, hieman stressaava automatka Barcelonan lento-kentälle, ja kotimatka Suomeen.
Mitä muuta opimme tälla matkalla?
- Välimeren rannoilla asuu 174 milj. henkeä
- Joka toinen yli 100 000 asukkaan kaupunki Välimeren rannalla on
ilman vedenpuhdistusta; jätteet lasketaan sellaisenaan mereen.
- Pyrenees Orientalis eli Department 66 on ainoa Ranskan 86 Departmentista,
missä ei ole ollut ongelmia/ rajoituksia veden saannin suhteen.
- Syyskuun meriveden lämpö voi olla melko mukavaa, matkallamme 21 C,
eli uimalämpöistä
- Katoissa ja seinillä liikkuvat liskot (lizards) ovat saapuneet Etelä-Ranskaan.
Liskot ovat tulleet Ranskaan Portugalista tulleiden korkkikuormien mukana
- Ranskalais-espanjalainen TGV juna aloittaa liikennöinnin Madridin ja Brysselin
välillä helmikuussa 2008. Tällöin pääsemme ajamaan Barcelonasta Perpignaniin
huippuvauhtia, ja kenties kannattaa vuokrata auto vasta Perpignanin
rautatieasemalla? Ainakin ennen Herzin vuokraamo oli rautatieasemaa vastapäätä.
Herttoniemi 27.10.2006
Harri, Sari, Otso, Leo