Matkakirje 31.8 - 9.9.2003

Kyllä me sitten paljon keskustelimme teidän talostanne, sen eri yksityiskohdista ja sen sijainnista. Olimme niin innostuneita! Omat kiinnostukset tietysti vaikuttivat - entiset Ranskan-matkat ja muistot, sekä oma taloprojekti. Se on kaukana Pyreneiltä, Etelä-Hämeessä, mutta samaa harrastusta vaatii suomalainen hirsitalo kuin ranskalainen kivirakennuskin. Kun päivän retket oli tehty, ruoka laitettu keittiössä ja syöty ja oli aika jäädä tutkimaan uusia viini- ja juustolöytöjä, puhe ruokapöydän ääressä kääntyi teidän taloonne. Siinä sitten alkoivatkin kaikki hienoudet samalla osua silmään. Miten kaunis tulisija - onko sen koristeellinen mutta samalla lämpöä varaava valurautaseinämä siellä päin yleinen? - ja kuinka kauniisti nyt uusittu; onnittelut reunusverhon ompelijalle ja rypyttäjälle! Miten tosi hienot alkuperäiset sinivalkoiset kaakelit vesialtaan nurkassa. Ja miten hyvin pohjoismaisen tyyliset kaapit sopivatkaan vanhaan ranskalaistraditioon.

Vaikka olimme täällä päin Ranskaa ensimmäistä kertaa, osoitti sekä karttojen selailu että automatkailu sen miten hyvällä paikalla pikku kylänne on. Niin lähellä moottoritietä, ja sitten kuitenkin riittävän kaukana; ei melua, vain talonne viereisen pikku poppeliaukion reunamuurin äärestä saattaa katsella miten autojen valot virtaavat etelän suunnasta vuorenrinnettä alas le Boulouta kohti illan hämärissä. Ja jos mennään jokilaaksoanne ylöspäin, kaupunkien luonne muuttuu aivan toisenlaiseksi. Amélie oli ainakin nyt elo- syyskuussa täynnä iäkkäitä turisteja, ja aika vaivan takana olisi tulla jostakin sen ylärinteen talosta kauppaan ja asioille. Céret on tietysti hieno pieni kaupunki, sen kaartuva puiden varjostama kauppakatu taidemuseoineen ja kahviloineen hurmaava - mutta asuintalo sieltä olisi varmaan täytynyt etsiä tuiki tavalliselta omakotialueelta keskustan ulkopuolelta. Entä Prats-de-Mollo? Mahtava muinainen, mystinen tunnelma ja todella hieno keskiaikainen kaupunki kapeine ja jyrkkine katuineen - mutta mutta taas! Matka sinne pitkin mutkittelevaa vuoristotietä kestäisi aivan liian kauan. Joten St Joan on hyvällä paikalla, ennen muuta käytännössä, mutta niin hyvälle - eli on kavunnut katselemaan maisemia ylös Les Hauts de Céret -kylän yläpuolisille heinäniityille tai vieläkin korkeammalle pitkin patikkapolkua, ensimmäisille vuorenhuipuille, jossa mäyrä käveli vastaan ja josta näkyy yli laakson vastapäiselle Canigoun vuorille ja oikealla kädellä sitten aina Välimerelle saakka.

Talonne sijainti St Joanin kortteleissa on sekin erinomainen, autolle löytyy aina tilaa poppeliaukion reunasta toisten autojen ja lippalakkipäisten eläkeukkojen joukosta, tavarat saa nopeasti taloon ja talosta autoon. Ja aamuisin on sitten lyhyt matka boulangerieen leivän ja lehtien ostoon. Kotikatuanne oli hauska katsella makuuhuoneen tai olohuoneen ranskalaisesta ikkunasta, mukavalta tuntui seurata miten äidit veivät lapsia aamuisin tarhaan ja kouluun, miten koirat, kissat ja eläkeläiset kulkivat pitkin päivää asioillaan. Vastapäiset talot, viereiset, kaikki lähellä oleva loi turvallisuuden tunnetta - kuten myös kirkonkellojen soitto, jonka salasanoma tuloillan ensimmäisinä tunteina ensin kummastutti kunnes sen selviäminen riemastutti. Mutta tiivis läheisyys avautui huikeaksi perspektiiviksi, kun yläkerran toisen makuuhuoneen ikkunaluukut avattiin. Vuorten profiili silmieni edessä tein siinä sitten puolentoista viikon oleskelumme ajan töitäni - viimeistelin suomennosta virolaisen klassikon A.H. Tammsaaren romaanisarjan kakkososasta.

Mainio paikka! Ja mainio talo - niin paljon aitoa ja vanhaa jäljellä. Ensimmäinen aito seikka: alakerrassa, portaitten juurella tulijan nenään osuva haju tuntui aluksi turhankin aidolta, mutta siihenhän tottui heti toisena päivänä. Tuleeko se jostakin vesisuonen kostuttamasta dolomiittikivestä vai mistä, mahtavatko omistajat tietää. Miten totaalinen lienee remonttinne ollut? Työtä on tehty aivan mahtavasti. Silmäilin joskus välipohjia alakerrasta käsin ja ihmettelin: onko punervien palkkien materiaali poltettua tiiltä? Pihalta nähden kattoremontti vaikuttaa aivan erinomaisesti tehdyltä, niin että talo on ikuinen. Pyöräkellarin lattian kosteus on kaiketi hallinnassa, koska vesien valumista ohjailtiin laudoin. Sitten kun saatte taas uutta puhtia kunnostukseen, tulee pohjakerroksesta tosi hieno. Elo- syyskuun vaihteessa me emme lämmitystä vielä tarvinneet, saatoimme vain kuvitella että kamiinan hormi lämmittää tunnelmallisesti yläkerran huoneet sitten kun tuulet puhaltavat ja kastanjoita paistetaan. Monet ovat varmaan toivoneet taloonne pesukonetta, me tulimme hyvin toimeen ilman sitä. Yksi käytännön toivomus silti: kohdevalaisimia! Ellei Suomesta asti tai Céretin divareista niin vaikka Barcelonan Ikeasta voisivat talon tuntevat siepata tullessaan lamppuja. Huoneisiin olette saaneet upeita vaatekaappeja kuten pitääkin. Kaikki oli niin ranskalaista, sähköjen pinta-asennuksia myöten. Yläkerran tyhjä ateljeehuone kiihottaa mielikuvitusta, me emme ehtineet sitä käyttää mutta avoimien ikkunaluukkujen äärelle tuoduissa tuoleissa on varmaan upeaa nauttia iltaviiniä auringonlaskua katsellen.

Hyvät vieraat, meidän jälkeemme tulevat!

Kun talon sijainti on näin hyvä, ovat lähellä sekä Välimeren rannat että Pyreneitten jyrkänteet - kumpikin suunta kannattaa muistaa. Matkalla rannikolle pääsee le Boulousta nopeimmin perille Port-Vendresiin tietysti Michelinin kartan punaista tietä D 618, mutta vuorenrinteitä kiertelevä pikkutie etenee kylä kylältä ja tarjoilee ihmeitä - oliko se nyt Montesquieu-des Albéresissa vai Laroque-des-Albéresissa se kasvitieteellinen puutarha, jossa kasvaa kaiken muun ohessa maailman vanhin puulaji Ginko... Tietysti St Jeanin talosta saapuville on kulttuurishokki törmätä rantojen hotellighettoihin, mutta onneksi ne voi kiertää, etsiä hyviä kalaravintoloita ja viinimyymälöitä Colliouresta ja muista kaupungeista talon vieraskirjan vihjeiden sekä kirjakaapin vetolaatikosta löytyvien brosarien opastamana. Vuoret ja vuoristomaisemat taas ovat uskomattoman lähellä.

Ei muuta kuin Céretin tuloliittymästä oikealle Llauroon menevälle pikkutielle, niin johan on point de vue jo St. Férréol Ermitage, ja Llauron kaltaisia ilmassa riippuvan tuntuisia pikku kyliä ja kaupunkeja riittää etenkin jokilaakson pohjoisrinteellä tien kuin tien varrella. Laaksoa kulkevan tien varren Arles-sur-Techin kaupungista lähdimme ylös Corsavyn kylän rinteille, retkiateria tienposkessa maisemien keskellä oli ikimuistoinen. Kaupunkielämyksiä olivat Céretin taidemuseon Raoul Dufy -näyttely, St. Cyprienin pikku taidemuseo, ja jo mainittu Prats-de-Mollo on le must: Fort Lagarden linnoitus ja sen rinnettä kiipeävä lähestymistunneli, kirkko, ja koko vanha kaupunki. Ja sitten tietysti kaikki lounasravintolat, katunäkymät, ihmiset.

Ja mikä fiilis tulee katalonialaisuudesta Ranskan ja Espanjan rajan molemmin puolin. Vain yksi jäi hienosta matkasta puuttumaan. Etsiskelimme kartoilta ja infoista Montailloun keskiaikaista kataarikylää, mutta emme löytäneet. Vasta kotiin palattua, Marja Itkosen suomentaman Emmanuel Le Roy Ladurien kirjan sekä Michelinin kartan äärellä selvisi että läheltä piti, kävimme nimittäin kyllä siellä toisessa, pohjoisemmassa jokilaaksossa. Se kylä vielä halutaan löytää!

Anja ja Juhani Salokannel