On vielä pimeää, kun rukouskutsu vyöryy moskeijan kovaäänisistä yli Kalkutan keskustan kortteleiden. Seitsemältä narahtelevat hotelli Astorian portaat. Talon vanhin työntekijä, 66-vuotias Rajmurat nousee vaivalloisesti kerroksiin ja jakaa aamun lehdet vierashuoneiden oville. Nuori, hymyilevä Ganesh tuo pian perässä aamiaistarjottimen.

Lähitalojen edessä ja joillakin kattotasanteilla paikalliset asukkaat peseytyvät. Vesipostilla lapset täyttävät ämpäreitään perheidensä aamupesua varten. Koirat venyttelevät.

Yhdentoista miljoonan asukkaan Kalkutta käynnistyy aamuun.

Katukauppiaat kantavat tavaroitaan myyntipaikoilleen ja asettelevat niitä maahan levitetyille kankaille. Katuruokaloissa kypsennetään ja maustetaan herkullisia ruokia. Lautasellinen maksaa noin markan. Näppäräsormiset lapsiapurit pilkkovat sipuleita ja muita vihanneksia.

Kengänkiillottajat ottavat paikkansa jalkakäytävillä. Hölkkäämällä ihmisiä kärräävät jalkariksat ilmestyvät nurkilleen odottamaan päivän ensimmäisiä asiakkaitaan. Minikioskien pitäjät aukovat suojaluukkuja ja asettuvat istumaan koko päiväksi jalat ristissä tupakka-askien, saippuoiden, vessapaperin ja karamellien keskelle.

Aamun alkuhetkien leppoisa tunnelma on pettävä. Kadut ja kujat täyttyvät nopeasti. Savuttavat, lommoiset bussit tuovat laajalle keskusta-alueelle yhä enemmän töihin menijöitä. Yksityisautot ruuhkauttavat liikenteen. Kymmeneen mennessä tila käy ahtaaksi. Kulkureittien kaikki huokoset ovat täynnä melua, pakokaasua ja ihmisiä. Tungos jatkuu hetkeksikään hellittämättä iltaan asti.

Lisää ihmisiä
tulee joka hetki

Intialaisen suurkaupungin hullunmyllyssä tottumaton säikkyy. Hän on koko ajan vähällä törmätä muihin kulkijoihin tai nyrjäyttää nilkkansa kadun kuopissa. Vaikeinta on ajoteiden ylittäminen.

Kalkutalaisia mielikuvituksen rajoja koetteleva näytelmä ei järkytä, ei edes oudoksuta. Heidän arkensa toistuu päivästä toiseen juuri tällaisena. Intialaiset ovat joutuneet sopeutumaan kohtuuttomaan ahtauteen kotioloissaankin. Yöllä köyhän perheen ainoa huone on seinästä seinään täynnä nukkujia.

Matkalaukkujen myyjän vaihtoehtona ei ole irrottautua tungoksesta, vaan myydä päivässä kolmen laukun sijaan viisi tai onnistua hankkimaan asiakkaalta 48 markan sijaan 52 markkaa.

Jalkariksa Mohammad, viiden alaikäisen lapsen 55-vuotias isä toivoo pitkinä odotustunteinaan kyytiläistä, jonka määränpää ei ole lähikortteleissa vaan kolmen kilometrin päässä. Kolme sellaista asiakasta päivässä merkitsee hänelle hyvää päiväansiota: kymmenen, viidentoista markan bruttotuloa.

Kolme markkaa päivässä Mohammadilta menee joka tapauksessa kärryn omistajalle, jolla on ollut varaa ja suhteita hankkia viranomaisilta 60 jalkariksan liikennöintilupa.

Asiakkaitten määrään verrattuna katukauppiaita, kioskinpitäjiä ja kaikenlaisten palvelujen tarjoajia on aivan liikaa. Kahdessa vuosikymmenessä ongelma on vain pahentunut. Kalkutaan muuttaa maaseudulta joka hetki lisää ihmisiä. Kotikylissään heidän toimeentulonsa on vielä niukempaa kuin Kalkuttassa. Sinne hakeudutaan Intian itäisten osien kaikista osavaltioista, jopa naapurimaista Nepalista ja Bangladeshistä.

Työpaikkana kadut
ovat miesten maailmaa

Viiden tähden Oberoi-hotellin puutarhamaisen sisäpihan tarjoilija, 44-vuotias Ramen kuuluu menestyjiin. Hän ansaitsee peruspalkkana ja juomarahoina 800 markkaa kuukaudessa, eikä hänen työympäristönsä muistuta vähääkään katujen koettelevia olosuhteita. Kun Ramen viisitoista vuotta sitten haki Oberoista työtä, hänen valttejaan olivat ylioppilastutkinto ja kohtalainen englanninkielen taito.

Myös huumorintajuista ja vikkelää, joskin lukutaidotonta, 44-vuotiasta Ginaa on onnistanut. Hän ajaa 380 markan kuukausipalkalla nahkapenkkistä Ambassadoria. Työpaikan hän sai mainion ajotaitonsa ja auttavan englannintaitonsa ansiosta. Liikennesolmuista ja tukkoisilta kujilta Gina selviää sujuvasti kuin pitelisi käsissään ratin ja vaihdekepin sijasta taikasauvaa.

Punjabilainen, 32-vuotias Omar myy New Market -kauppahallissa mausteita. Nuori mies tyytyy myhäilemään, kun häneltä kysyy, miten kauppa sujuu. Sitten hän muistaa roolinsa ja alkaa kuvailla monisanaisesti sitä, miten kova kilpailu on pudottanut hinnat mataliksi. Mausteiden tarjoajia onkin paljon, mutta ostajista ei ole pulaa, koska mausteet kuuluvat sekä suuri- että pienituloisten perheiden arkeen ja juhlaan.

Hugli-joen toisella puolella, Kalkutan kaksoiskaupungissa Howrahissa viiden lapsen äiti Devli hankkii perheelleen pikkutuloja pesemällä pyykkiä, ompelemalla ja leipomalla. Pilkhanan kaupunginosassa samaa tekee moni muukin nainen.

Devlin ansiomahdollisuudet keskittyvät suurten juhlien edelle, jolloin ylimääräisille osaajille on kysyntää. Perheen vanhin tytär, 14-vuotias Savitri valmistaa ja myy batiikkikankaita. Vain muutamalle on toistaiseksi löytynyt ostaja. Kalkutan keskustaan Devli ja Savitri eivät voi mennä tarjoamaantuotteitaan, koska työpaikkana keskustan kadut ovat miesten maailmaa.

Kärsivällisyys estää räjähdyksen

Aamuisin kymmenettuhannet miehet matkaavat Pilkhanasta ja Howrahin muista kaupunginosista kohti Kalkutan keskusta-aluetta, osa jalan, osa ylitäysissä linja-autoissa. Joukosta löytyy kantajia, katukauppiaita, siivoojia, pesijöitä, autonkuljettajia, tarjoilijoita, porttivahteja ja rakennusmiehiä ja kymmenien muiden ammattien harjoittajia.

Illalla ihmisvirta kääntyy Kalkutan keskustasta poispäin. Tungos purkaantuu vähä vähältä kuuden, seitsemän aikaan. Kymmeneltä ihmisiä kuhisee enää elokuvateatterien uloskäyntien läheisyydessä ja harvoilla kujilla, joilla ruokakojut ovat auki myöhään.

Keskiyöhön mennessä Kalkutta hiljenee tyystin. Suurkaupungin miljoonat asukkaat lepäävät aloittaakseen seuraavana aamuna alusta kierroksen, josta heidän arkensa muodostuu. Kalkutan arki vaatii osanottajiltaan suurenmoista sitkeyttä ja kärsivällisyyttä. Ilman kärsivällisyyttä ja loputonta joustavuutta jättimäinen yhteisö räjähtäisi hajalle arvaamattomin seurauksin.