Helsinki (14.07.1999 - Juhani Artto) Pohjoisen ja etelän yhteistyö samaistetaan usein kehitysyhteistyöhön. Sen tulokset ovat kaikkien ajattelevien ja tuntevien ihmisten mielissä kiusallisen rajallisia. Monen tarkennuksen ja uuden oivalluksen jälkeenkin on vaikeata uskoa, että nykymuotoinen ja -määräinen kehitysyhteistyö olisi riittävä vastaus kehitysmaiden (ja maailmanlaajuisten) ongelmien ratkaisemiseen.

Köyhyys, nälkä, lukutaidottomuus, taudit, velkaongelma, pakolaisuus, epätasa-arvo, sodat, turvattomuus, korruptio ja muu rikollisuus, huumeongelma, luonnon tuhoutuminen jne. jatkuvat - osin pahenevat - vaikka maailman päättäjien yhteiset kannanotot tähtäävät niiden vähenemiseen.

Ristiriita julistusten ja todellisuuden välillä on ilmeinen ja vaatii merkittäviä muutoksia vallitseviin toimintamalleihin. Kehitysyhteistyömäärärahojen vähäisyys ei ole musertavien ongelmien jatkumisen ainoa, eikä edes tärkein syy.

UNDP:n tuore kokoomateos Global Public Goods, International Co-operation in the 21st Century (1999) laajentaa ennakkoluulottomasti ja luovasti ratkaisujen etsintää. Kirjan 29 kirjoittajan enemmistö koostuu tunnettujen länsimaisten yliopistojen tutkijoista. Kirjoituksia on myös eräiden kehityslaitosten ja -järjestöjen kokeneilta edustajilta.

Globaalia julkista hyvää tuotetaan liian vähän

Paksun julkaisun (546 sivua) ydin voidaan tiivistää käsitepariin globaali julkinen hyvä (global public good) ja globaali julkinen paha (global public bad). Kirjoittajat osoittavat monin painavin esimerkein, että julkisen hyvän ja pahan tuottamisen suhde on vääristynyt niin, että asetelma kaipaa monenlaista korjaamista myös ihmiskunnan menestyvien kerrosten näkökulmasta.

Kasvava makrotaloudellinen epävakaus on kaikille pahasta, samoin kasvihuoneilmiö ja moni muu kehityssuunta. Kaikkia ihmisiä tai ihmiskunnan suuria enemmistöjä koskevien ongelmien olemassaolo avartaa kansainvälisen yhteistyön tarvetta ja mahdollisuuksia paljon yli pelkkien moraliteettien, joilla kehitysyhteistyötä pääosin perustellaan.

Maailmanpankin usein käyttämin termein tarjolla on merkittäviä win-win-tilanteita. OECD hahmotteli jo useita vuosia sitten samantapaista lähestymistä linkages-käsitteellä.

Kirjan toimittajat Inge Kaul, Isabelle Grunberg ja Marc A.Stern kiteyttävät koko tekijänkaartin havainnot kansainvälisen yhteistyön kolmeksi vajeeksi (gaps).

(1) Ongelmat ovat paisuneet yli maiden rajojen alueellisiksi ja globaaleiksi, mutta poliittinen päätöksenteko on pysynyt perusteiltaan ja logiikaltaan kansallisella tasolla.

(2) Valmistelu ja päätöksenteko kärsivät osallistumisvajeesta. Heikot valtiot, köyhät kansankerrokset, vanhat ja nuoret ihmiset sekä tulevat sukupolvet ovat perin vajavaisesti edustettuina maailmanlaajuisessa suunnittelussa ja päätöksenteossa.

(3) Kehitystä jarruttaa myös kannustusvaje. Kirjan tekijöiden mukaan vallitsevat taloudelliset ja muut yhteiskunnalliset mekanismit eivät suosi kokonaisuuden etuja ja pitkää aikaulottuvuutta huomioonottavia vaihtoehtoja.

Ongelmat eivät ratkea
sektorikohtaisella käsittelyllä

YK:n ja monen muun kansainvälisen kokouksen päätökset ovat keskittyneet paljolti hyvien päämäärien luettelemiseen, eikä niissä ole useinkaan löydetty näiden vajeiden voittamisen keinoja.

UNDP tarjoaa kirjaansa keskustelunavauksena. Se sisältää useita konkreettisia ehdotuksia, jotka menevät pidemmälle kuin pelkät tavoiteluettelot.

Eräs heikkous kansainvälisen yhteisön tarkastelutavassa on ollut ongelmien käsittelyn korostunut sektorikohtaisuus. Myös ILO:n uusi pääjohtaja Juan Somavia on puhunut siitä painokkaasti ensiesiintymisissään. UNDP:n kirjassa ehdotetaan sektorien ylittämistä kartoittamalla kussakin maassa kaikkien alojen sekä myönteiset että kielteiset kansainväliset vaikutukset eli kirjan termein "hahmottelemalla kansalliset ulkoisvaikutusprofiilit" (establishing national externality profiles).

Menetelmä antaisi aiempaa realistisemman ja monipuolisemman kuvan kunkin maan roolista kansainvälisessä yhteisössä ja loisi perustan tarkennetuille ohjelmille, joilla kaikki maat voisivat lisätä globaalin (tai alueellisen) julkisen hyvän ja vähentää pahan tuotantoaan. Profiilit ulottuisivat kaupasta liikenteeseen, ympäristönsuojelusta aivovuotoon, kulttuuriyhteistyöstä terrorismin torjuntaan ja teknologisen tiedon siirrosta turismiin.

Profiilit auttaisivat tarkentamaan kansainvälisen yhteistyön prioriteetteja ja kehittämään koko kansainvälistä yhteisöä koskevia normeja. Eri sektorien hyvät päämäärälistat eivät kilpailisi nykyiseen tapaan keskenään ja päämäärätietoinen toiminta tehostuisi. Kirjoittajat ovat yksimielisiä muun muassa ympäristöä ja työelämää koskevien kansainvälisten normien tiukentamisen tarpeesta. Ohjelmat kehittäisivät kunkin maan tapaa sisäistää omaan politiikkaansa pyrkimyksen jalostaa omaa ulkoisvaikutustaan.

Kansalaisille ja liike-elämälle
lisää vaikutusvaltaa päätöksenteossa

Osallistumisvajetta käsitellään ja ratkotaan useassa kirjoituksessa. Tunnettu ehdotus maailman vauraimpien maiden G-8-ryhmän laajentamisesta kahdeksalla keskeisellä kehitysmaalla (Kiina, Intia, Brasilia, Meksiko, Nigeria tms.) G-16-ryhmäksi toistetaan kirjassa.

Kansalaisjärjestöjen, liike-elämän ja yhteiskunnan muiden osien edustuksen vahvistaminen politiikan suunnittelussa ja päätöksenteossa kuuluu kokoelman perusjuonteisiin. Tulevien sukupolvien ja muiden äänettömien äänen voisi kirjan mukaan saada kuulumaan perustamalla YK:lle sitä varten uusi erityiselin.

Kirjassa ehdotetaan rahastoa, jonka varoilla maailmanlaajuisessa päätöksenteossa heikoilla olevat tahot saisivat koulutuksella ja muilla keinoilla uusia valmiuksia roolinsa vahvistamiseen.

Ongelmien käsittelyä saattaisi parantaa myös IMF:n tehtäväkuvalla toimivien alueellisten elinten perustaminen. Kirjan monessa kohdassa kiinnitetään huomiota alueellisen yhteistyön heikkouteen verrattuna siinä piileviin suuriin mahdollisuuksiin. Kehitysavun painopistettä kannattaisi kirjoittajien mielestä siirtää maakohtaisista hankkeista alueellisiin. He arvioivat, että tällä hetkellä kolme neljäsosaa kehitysyhteistyömäärärahoista kohdistetaan maakohtaisiin hankkeisiin.

Rahoittajille tarkka kuva
panostensa antamasta hyödystä

Vaikka yksityiset nettopääomavirrat rikkaista maista kehitysmaihin ovat moninkertaistuneet 1990-luvulla, kehitysrahoitus on kriisissä. Sitä heijastaa vastaansanomattomasti julkisten kehitysyhteistyömäärärahojen supistumisen tendenssi ja yksityisen nettopääomavirran keskittyminen kymmenkuntaan lupaavimmin nousevaan kehitysmaahan.

UNDP:n kirjan tekijät arvelevat, että sijoitukset kehitysrahoituksen mekanismien kehittämiseen ovat olleet alimitoitettuja. Kansallisten ulkoisvaikutusprofiilien selvittäminen auttaisi vaurasta maailmaa tunnistamaan tähänastista laajemmin rahoituspanostensa merkityksen sekä vastaanottajille että itselleen. Hyötyperusteista lähtökohtaa täydentää tulevaisuudessakin solidaarisuusperusteinen rahoitusapu.

Teoksen konkreettisista esimerkeistä vaikuttava on muun muassa kasvihuoneilmiötä torjuvan Kioton ilmastosopimuksen ja yläilmakehän otsonikatoa estävän Montrealin sopimuksen vertailu. Jälkimmäistä koskevat neuvottelut etenenivät poikkeuksellisen nopeasti erityisesti sen ansiosta, että ongelman ratkaisevan ohjelman kustannukset ovat vähäiset verrattuna sopimuksen toteuttamisen taloudelliseen hyötyyn.

Kasvihuoneilmiön hidastamisen taloudellinen hyöty - verrattuna sen kustannuksiin - ei oikeuta yhtä yksiselitteisiin päätelmiin, kirjan tekijät osoittavat.

Kiinnostavia konkreettisia rahasummia tekijät tarjoavat myös terveydenhuollon alalta. Määrärahojen niukkuus on monessa kehitysmaassa johtanut huimiin terveyshaitoista johtuviin menetyksiin. Välillisesti niistä kärsivät myös taloudellisesti kehittyneet maat.

Onko globalisaatio muutettavissa
kaikkia hyödyttäväksi prosessiksi?

Kirjan peruslinja poikkeaa selvästi siitä globalisaation kriitikistä, joka etsii vastauksia maailmallistumisen haittoihin globalisoitumisprosessin jarruttamisesta, pysäyttämisestä tai jopa kääntämisestä kohti menneiden aikojen rakenteita. "Global Public Goods" kulkee toiseen suuntaan. Se ehdottaa globaalien ja alueellisten ongelmien käsittelyä ja ratkaisemista laajapohjaisella, tasa-arvoisella valmistelulla ja päätöksenteolla.

Tekijät korostavat kuitenkin sitä, että globaalin julkisen hyvän tuotannossa kansallinen taso pysyy ratkaisevassa asemassa. Hyvän lisääminen ja pahan minimimointi lähtevät paikallisista ja kansallisista ratkaisuista, jotka on nivellettävissä mielekkäästi alueellisiksi ja maailmanlaajuisiksi ohjelmakokonaisuuksiksi.

Tiedonkeruun ja tutkimuksen kehittämistä kirjoittajat pitävät edistymisen tärkeänä ehtona.

Kaikilla tasoilla tehtävät keskittyvät ongelmiin, joita markkinamekanismi ei pysty tyydyttävästi ratkaisemaan. Ympäristön tilan kehityssuunta on siitä hyvä esimerkki. "Ilman kollektiivista toimintaa panostus puhtaan ympäristön puolesta jää alimitoitetuksi", kirjassa todetaan.

Moni vakava vääristymä perustuu julkisen hyvän (esimerkiksi valtamerten kalakantojen sekä puhtaan ilman ja veden) alihinnoitteluun ja joidenkin hyödykkeiden (tiettyjen alojen teknologinen tieto) ylihinnoitteluun. Tasapaino on löydettävissä yhdistämällä kriittisesti kansainvälisen yhteisön kollektiivinen sopimustoiminta ja markkinamekanismin keinojen hyödyntäminen. Valtiojohtoisuuden tai markkinamekanismin ideologispitoinen korostaminen uhkaavat alentaa yhteisesti todettujen ongelmien ratkomisen tehoa.

Kriisien hoito kalliimpaa
kuin niiden ennaltaehkäisy

Viime vuosikymmenien maailmanlaajuisiin kokemuksiin viitaten kirjoittajat toteavat, että avoimeksi puhjenneiden kriisien hoitaminen tulee teollisuusmaille paljon kalliimmaksi kuin panostus kriisien ennakoivaan sääntelyyn. Yleistyksen tarkoituksena on lisätä teollisuusmaiden halua uudistaa kansainvälistä elämää koskevia ajattelutapojaan.

Kehitysmaille "Global Public Goods" -kirjaan sisältyvä älyllinen kehittely tarjoaa uutta toivoa.

Kehitysyhteistyöhön eri rooleissa osallistuvia teos houkuttelee - taas kerran - monipuolistamaan ja tarkentamaan avun kriteereitä.

*Julkaistu alunperin Kehitys Utveckling 3-1999:ssä