Helsinki (18.07.1996 - Juhani Artto)  Maria nakkaa tyhjän säilykepurkin ikkunasta takapihalleen, joka on kuin kaatopaikka. Kujalla on jätettä. Koko Marian naapurusto Rio de Janeiron slummissa kielii olemattomasta kiinnostuksesta ympäristön tilaa kohtaan.

Parin tunnin talkoot riittäisivät siistimään lähikorttelit, mutta kukaan ei kanna huolta epäterveellisistä jätekasoista ja lätäköistä.

Bangkokissa, Lagosissa, Ciudad de Mexicossa ja lähes kaikkialla kolmannen maailman suurkaupungeissa ilma on saastuneempaa kuin teollisuusmaiden keskuksissa. Kehitysmaiden kaupunkien läpi virtaavat joet toimivat kirjaimellisesti likaviemäreinä, sillä jätevedet juoksutetaan niihin pääsääntöisesti puhdistamattomina.

Ympäri kolmatta maailmaa puu- ja pohjavesivaroja käytetään lyhytjänteisesti. Metsää kaadetaan ja poltetaan enemmän kuin uutta kasvaa tilalle ja vedenotto ylittää maanalaisten altaiden täyttymisnopeuden. Eroosio kalvaa peltojen hedelmällisyyttä ja ylilaidunnus alentaa karjamaiden laatua.

Ovatko Rio de Janeiron slummin Maria ja kehitysmaiden muut köyhät ympäristön pahimpia tuhoajia?

Vastausta kysymykseen etsitään YK:n ympäristöohjelman UNEPin viime vuonna julkaisemassa kirjassa Poverty and the Environment. Alaotsikossa ihmiskuntaa kehotetaan pidättyvyyteen välittömien tarpeidensa tyydyttämisessä. Oli rikas tai köyhä, on osattava elää sopusoinnussa luonnon kestokyvyn kanssa.

Viisaat ja aktiiviset köyhät

Kirjassa maailman köyhät saavat synninpäästön, ja heille tarjotaan keskeinen rooli oman ympäristönsä suojelussa. Kansainväliset järjestöt ja rahoituslaitokset, konservatiivista Maailmanpankkia myöten, korostavat nykyään kehityshankkeiden kohteena olevien ihmisten osallistumisen tärkeyttä.

YK:n ympäristöohjelma UNEP on samoilla linjoilla, vaikka osallistumisajatusta puoltavat osat ovatkin kirjassa turhan yleisiä.

Monen hankkeen törmääminen kansalaisjärjestöjen ja paikallisten asukkaiden vastarintaan on antanut avun tarjoajille opetuksen. Kehityshanke ei voi onnistua hyvin, ellei kohteena olevia ihmisiä kuulla alusta lähtien. Päämääriä ei sovi määrätä ylhäältä käsin.

Demokraattisen periaatteen hyväksymisestä on kuitenkin pitkä - useimmiten ylivoimaisen pitkä - matka sen todelliseen soveltamiseen käytännössä. Vaikka osapuolet olisivat täynnä hyvää tahtoa, metropolista tulleen asiantuntijan ja vähän koulutusta saaneen, ehkä lukutaidottoman, kyläläisen välillä on kuilu. Asiantuntija on paikalla rikkaiden lähettämänä, ei köyhien kutsumana.

Kirjassa mainitaan, tosin tarpeettoman ohimenevästi, esimerkkeinä tapauksia, joissa maaseudun asukkaat ovat nousseet aktiiviseen vastarintaan heidän ympäristöään ja elinehtojaan tuhoavia ulkopuolisia vastaan.

Brasilian kuminkerääjät ovat puolustaneet henkensä kaupalla metsiä, joista he saavat elantonsa. Murhatuista tunnetuin on liikkeen johtaja Chico Mendes. Viranomaisilta vainotut ovat saaneet apua vain kansainvälisen painostuksen tuloksena.

Kovilla on ollut ja on myös Intiassa metsiä suojelevien kyläläisten Chipko-liike, eivätkä vallanpitäjät ole hurranneet Keniassa naisten metsityshankkeelle, ns. Green Belt Movementille.

Tunnetuimpien tapausten toistamisen ei pidä antaa hämärtää sitä, että kehitysmaiden maaseudulla elää miljoonia viisaita ja aktiivisia arjen sankareita. Vähäosaisten yhteisöt toteuttavat lukemattomia paikallisia ympäristöaloitteita.

Niitä ei ole kuultu kylliksi, passiivisista yhteisöistä puhumattakaan, vaikka osallistumisen periaatteesta on opittu puhumaan sulavasti. Paikallisen väestön kuuleminen ja osallistuminen on radikaali periaate, jonka toteutuminen vaatii asiantuntijoilta asennekumousta. Siitä on olemassa vasta vähäisiä oireita.

Rikas ja koulutettu syntipukki

Vaara, että kehitysmaiden köyhiä kuultaisiin liikaa, ei ole lähellä. Solidaarisuusliikkeissä esiintyy rajoitetusti alkuperäiskansojen ja kolmannen maailman heimojen elämänviisauden kritiikitöntä ihastelua, mutta siitä ei ole käytännöllistä haittaa jos ei hyötyäkään.

UNEPin kirjassa tätä idealisointia ei mainita. Ei myöskään sitä, että köyhien maiden perinteissä ja uskomuksissa on runsaasti ihmistä ja luontoa vahingoittavia aineksia. Tästä vaikeneminen on väärää hienotunteisuutta tai kunniatonta leimautumisen pelkoa, sillä se jättää tilaa turmiollisen tietämättömyyden hyväksymiselle.

Tietämättömyys on ihmisen ja luonnon vihollinen siinä missä korruptio, ahneus, lyhytnäköisyys ja piittaamattomuuskin.

Suurin vastuu on kuitenkin hyväosaisilla, joilla on koulutusta, taloudellisia voimavaroja ja valtaa. UNEPin kirjassa tätä yleistystä perustellaan kiitettävän suorasukaisesti.

Kasvihuoneilmiötä pidetään yleisesti tärkeimpänä ympäristöongelmana. Ilmiön äärellä rikkaat ja köyhät ovat vastakkaisissa rooleissa: vauras maailma on sen pääasiallinen aiheuttaja, mutta vähäosainen enemmistö tulee kärsimään ilmastonmuutoksesta raskaimmin.

"Jos väestön kasvu pysähtyisi ja kaikki kuluttaisivat yhtä paljon kuin yhdysvaltalaiset, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kaksinkertaistuisi 30 vuodessa", kirjassa todetaan.

Vuosina 1950-88 taloudellisesti kehittyneiden maiden osuus ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä oli 77 prosenttia. Rikkaan pohjoisen asukas syytää ilmakehään kasvihuonekaasuja monta kertaa enemmän kuin kolmannen maailman asukas. Ensi vuosikymmenien aikana se kaventaa merkittävästi satojen miljoonien köyhien elinehtoja.

Epäsuhta synnyttää UNEPin kirjan sanoin "ekologisen velan". Suurin velallinen on Yhdysvallat, koska sen tuotanto, liikenne ja elämäntapa syytävät ilmakehään eniten kasvihuonekaasuja.

Yhdysvaltojen johto Ronald Reaganista Bill Clintoniin on kiistänyt syyllisyytensä ja velallisuutensa vetoamalla tiedemiesten pieneen vähemmistöön, joka pitää epävarmana merkittävän ilmastonmuutoksen toteutumista.

Vuosikymmenen alussa kansainvälinen yhteisö perusti uuden elimen GEF:n, jota kautta rikkaat maat rahoittavat globaaleja ympäristöongelmia lieventäviä hankkeita kehitysmaissa. GEF:lle on kuitenkin myönnetty vain murto-osa rahasummasta, joka asiantuntijoiden mukaan pitäisi oikeudenmukaisuuden nimissä eli teollisuusmaiden ekologisen velan kuittaamiseksi ohjata kehitysmaihin.

Sademetsien miehet ahdingossa

Indonesian ja Malesian metsissä on pyöritetty toista draamaa, joka heijastaa kärkevästi ympäristöongelman luokkajakoa. Sademetsää kaadetaan tuhoisalla vauhdilla pääasiassa japanilaisten kulutettavaksi. Puutavarayhtiöt sekä Indonesian ja Malesian korruptoituneet hallintokoneistot rikastuvat kaupoista, mutta metsissä lähes luontaistaloudessa eläneet heimot joutuvat ahdinkoon.

Samasta draamasta on oma julma sovituksensa Amazonian alueella Brasiliassa.

Sademetsien hävittäminen kaventaa vakavasti luonnon lajirunsautta ja heikentää siten koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Tietoa ongelmasta on maailman mahtavillakin, mutta lyhyen aikavälin taloudelliset intressit ovat voittaneet.

Epätasavertaiseen asetelmaan kuuluu myös saastuttavien tuotantolaitosten ja ongelmajätteiden vienti teollisuusmaista kehitysmaihin. Jätteiden dumppaamista ulkomaille on rajoitettu kansainvälisin sopimuksin, mutta niiden toteutumista ei ole valvottu tehokkaasti. Rahan voimalla vastaanottajiksi on ryhtynyt sekä köyhiä valtioita että niiden vaikutusvaltaisia kansalaisia. Haitat ovat jääneet vaarallisten aineiden sijoituspaikkojen asukkaille, joille ei ole annettu tietoa riskeistä ja niiden torjunnasta.

Pohjavesien, laidunten ja metsien liikakäyttö liittyy sekä nopeaan väestönkasvuun että vähäosaisten syrjintään. Jo valkoiset kolonialistit työnsivät paikallisia yhteisöjä parhailta mailta ja kavensivat niiden elinpiiriä. Sama suunta on jatkunut kehitysmaiden itsenäistymisen jälkeen. Maanomistuksen demokratisointi parantaisi monessa kehitysmaassa ympäristönhoitoa ja köyhien sosiaalista asemaa.

Syrjäytettyjen yhteisöjen mahdollisuudet hyödyntää ympäristönsä luonnonvaroja pitkäjänteisesti ovat supistuneet vähäisiksi. UNEPin kirjassa torjutaan kahteen laajaan tutkimukseen vedoten käsitys, jonka mukaan väestönkasvu olisi ratkaiseva syy köyhän maaseudun maiden laadun heikkenemiseen.

Maailmanlaajuiset perustilastot osoittavat, että ihmiskunnan rikkain viidennes kuluttaa luonnonvaroja yhtä paljon kuin muut yhteensä.

Negatiivinen kierre katkaistava

Kirjassa yleistetään, että kehitysmaiden kaivokset hyödyttävät hyvin rajoitetusti paikallista väestöä, eliittiä lukuunottamatta. Mineraalit viedään pääosin teollisuusmaihin, mutta ympäristötuhot jäävät köyhien taakaksi.

Maailman kalakantojen supistuminen ei ole johtunut pienveneillä liikkuvista köyhistä kalastajista vaan teollisuusmaiden ja paikallisten sijoittajien suurista troolareista. Sisävesien ja rannikkokaupunkien lähivesien saastuminen on vähäosaistenkin syytä, valtamerten pilaantuminen on muiden aiheuttamaa.

Egyptistä raportoidaan, kuinka Assuanin suurpato alentaa kyläläisten työkuntoa, koska voimia kalvava halkiomato on tullut uusien vedenkäyttötapojen seurauksena laajan alueen kansantaudiksi.

Kirjassa korostetaan sitä, että kehitysmaiden makrotalouden tasapainon tavoittelu, siirtyminen kohti globaalia vapaakauppaa ja tilan tekeminen markkinavoimille eivät luo kestävää perustaa ympäristöongelmien ratkaisemiselle. Yhtä vähän se auttaa köyhyyden voittamisessa.

Eräissä maissa talouden rakennesopeutumisohjelmiin on sisällytetty köyhimpiä väestönosia tukeva sosiaaliosa, mutta ohjelmat ovat pikemmin kärjistäneet kuin lieventäneet köyhyyttä ja ympäristöongelmia. Se osoittaa, millä sijalla johtavien rahoituslaitosten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n asialistalla ovat vähäosaiset ja luonto.

Ihmiskunta on teknologisesti ja aineellisesti korkeammalla tasolla kuin koskaan aiemmin, mutta se ei ole estänyt köyhien määrän lisääntymistä historian suurimpaan lukuun ja ympäristön tilan jatkuvaa heikkenemistä.

Teollisuusmaiden järjestö OECD on viime aikoina perustellut uudella tavalla sitä, että köyhyyden voittamisen ei pitäisi olla maailman vauraalle väestönosalle pelkästään moraalinen haaste, koska se vastaa myös rikkaiden omia taloudellisia etuja.

UNEPin viime vuonna julkaisemaan kirjaan uutta näkökulmaa ei sisälly.

Sanoma on kuitenkin selkeä. On katkaistava negatiivinen kierre, jossa köyhyys pahentaa ympäristön kuormitusta ja ympäristön tilan heikkeneminen lisää köyhyyttä.

Mitä pitempi on tarkasteltava aikaväli, sitä helpompi on huomata, että rikkailla ja köyhillä on nykymaailmassa monia yhteisiä etuja. Lyhyellä aikavälillä korostuvat sekä globaalit että kansalliset ja paikalliset etuvastakohdat.

*Kirjoitus on alunperin julkaistu Stakesin Dialogi-lehdessä