Helsinki (25.01.1996 - Juhani Artto) Intialainen toimittaja P.Sainath, 38, sanoo kylän köyhintä ihmistä "journalistisesti kiehtovaksi mittapuuksi".

"Kun kuulen viranomaisten uudesta päätöksestä, palautan mieleeni köyhimmän ihmisen kasvot, ja kysyn itseltäni, miten ratkaisu vaikuttaa hänen elämäänsä."

Sainath ei ole tyytynyt helppoihin vastauksiin, mistä hänet on palkittu useilla journalistipalkinnoilla Intiassa. EU:n Prix Natali -palkinto hänelle myönnettiin viime syksynä 84 kirjoituksen ja 6.000 valokuvan reportaasisarjasta Intian köyhällä maaseudulla.

Bombaylaisen intellektuellin havainnot tyrmäävät Intian nykyisen, vuonna 1991 aloittaneen hallituksen linjanvedot. Kahden viime vuoden nopean taloudellisen kasvun hän tiputtaa toteamalla, että vertailukohtana on vuosikymmenen vaihteen ja alun heikko kehitys. Ulkomaisten investointien moninkertaistumista hän vähättelee vertaamalla niitä Kiinan ja Indonesian paljon suurempiin lukuihin ja muistuttamalla, että hallitus puhuu hyväksytyistä - ei toteutuneista - sijoituksista.

Osan ulkomaanrahasta Sainath leimaa intialaisten liikemiesten laittomasti hankkimaksi ja ulkomailla pesettämäksi pääomaksi.

Amerikkalaisia aamiaismuroja

Viime syyskuuhun mennessä Intiaan oli sijoitettu ulkomaista pääomaa runsaat 13 miljardia markkaa. Kolmannessa maailmassa vahvimmin monikansallisten investointeja houkutteleva Kiina kerää nykyään yhtä paljon muutamassa kuukaudessa.

Ulkomainen pääoma ei Sainathin mielestä ole tuonut Intiaan hyödyllistä, modernia teknologiaa. Maan avaamista monikansallisille yrityksille on perusteltu tuotantokoneiston nykyaikaistumisella. Vihainen kriitikko leimaa monikansallisten tuomat uutuudet laitteiksi, joita tarvitaan perunanlastujen valmistamisessa. Omasta takaa Intialla on avaruus- ja ydinvoimatekniikkaa.

Itse perunanlastutkaan eivät kelpaa palkitulle journalistille. Länsimaiset perunanlastut, vierasmaalaiset kolajuomat ja amerikkalaiset aamiaismurot ovat Sainathin mielestä merkityksellisiä Intiassa vain hyväosaisille, jotka uusliberalismia ovat tiukimmin vaatineet. Heihin hän laskee korkeintaan väestön parhaiten ansaitsevan kymmeneksen. Muilla ei ole uusiin ulkomaisiin tuotteisiin varaa.

"Hintatasomme on globalisoitu, mutta palkkamme ovat pysyneet intialaisina."

Sainath pitää myyttinä, illuusiona käsitystä, jonka mukaan Intiassa on laaja ostovoimainen keskiluokka.

Hän syyttää uusliberalistista nykypolitiikkaa sekä sosiaalisten että kansantalouden osoittimien perusteella. Hän sanoo hallituksen vihaavan UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksiä ja salailevan maan virallisen suunnittelukomission yhteenvetoa viime vuosien kehityksestä, koska ne eivät oikeuta nykyisen politiikan jatkamista.

Ihmiset teorioiden edelle

Köyhien määrä on lisääntynyt, aliravitsemus pahentunut, malaria leviää. Ulkomaisen velan kasvu jatkuu, rupian arvo on heikentynyt nopeasti ja inflaatio on korkeimmillaan sitten 70-luvun. Valtion yrityksiltä on kielletty oikeus osallistua avainalojen hankkeiden tarjouskilpailuihin. Koronkiskonta rehottaa taas maaseudulla, koska valtio ei enää tue pientuottajien tarvitsemia lainoja.

"Yksityiset intialaiset yritykset, joilla on kunniakas, itsenäinen perinne, tarjoavat nyt jonossa itseään monikansallisten junioripartnereiksi. Kohta voimme myydä Intian keskusvaltion Yhdysvalloille, Japanille tai Saksalle ja osavaltiomme pienempien maitten hallituksille."

Syyttelevät argumentit eivät Sainathilta lopu.

Entä hyvät uutiset?

"Ihmiset eivät ole passiivisia. He vaihtavat hallituksen, joka palvelee heitä huonosti. On parempi uskoa ihmisiin kuin malleihin ja teorioihin."

Etelä-Intiassa sijaitsevalla Keralan osavaltiolla on Sainathin todistelussa tärkeä sija. Vaikka keralalaisten keskiansiot ovat alle Intian keskitason, lapsikuolleisuus on matala kuin teollisuusmaissa, ihmiset elävät lähes yhtä vanhoiksi kuin rikkaissa maissa ja kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa.

Köyhiä puolustava lehtimies vaatii ottamaan oppia Keralan kokemuksesta ja Länsi-Bengalista, jossa hallituksen toteuttama maareformi on parantanut köyhien ravintotilannetta ja innostanut talonpojat istuttamaan puita. Jopa naapuriosavaltion Biharin norsut ovat huomanneet muutoksen ja hakeutuvat Länsi-Bengaliin syömään.

Ymmärtämystä Mahatma Gandhille

Sainathin mielestä Intia ei tarvitse ulkomaista apua vaan maareformin, jossa maaseudun köyhille jaetaan rikkaitten laittomasti anastamat maat. Vähäosaisia palvelisi parhaiten hallitusohjelma, jonka lähtökohtana olisivat perheitten taloudelliset ja sosiaaliset vähimmäisoikeudet. Uusliberalistinen politiikka korostaa vahvojen oikeuksia.

Pahiten Sainath on pettynyt intellektuelleihin, varsinkin toimittajiin. "Neljän vuosituhannen ajan intellektuellit olivat lähellä kansaa, Buddhasta Mahatma Gandhiin ja Nehruun, vaikka he tulivat eliitistä. Tämä perinne on katkennut 1990-luvulla. Uusliberalistinen ideologia on alentanut intialaisen intellektuellin unohtamaan 600 miljoonan köyhän maanmiehensä kohtalon ja keskittymään oman asemansa kehittelyyn."

Sainath kiistää olevansa gandhilainen, mutta sanoo alkaneensa tajuta "sitä vanhaa miestä" elettyään reportterina 19 kuukautta Intian köyhimmissä kylissä.

Intia Sainathin kuvailemana on kovin erilainen kuin Intia, jonka integroitumisesta maailmantalouteen kansainväliset rahoituslaitokset, monikansalliset yritykset ja lännen hallitukset ovat innoissaan. Jos Bombayn kriittinen lehtimies on edes puoleksi oikeassa siinä, mitä hän sanoo ja väittää, Intian tie vie pikemmin kohti kärkeviä ristiriitoja kuin yleistä hyvinvoinnin kasvua.

*Kirjoitus on alunperin julkaistu Kehitys Utveckling 1-1996:ssa