Jättivät meidät räpiköimään

30.7.2007 on melkoinen muistopäivä: Ingmar Bergman ja Michelangelo Antonioni kuolivat. Minun sukupolvelleni mitkään nimet eivät markkeeraa vastaavalla tavalla hetkeä jolloin perinteinen elokuvakerronta menetti ehdottoman hallitsevan asemansa ja "moderni elokuva" syttyi elämään muutenkin kuin avantgardistien komeroissa.

Omistamme numeromme näille mestareille luvuttoman monista hyvistä syistä.

Heidän elokuvansa ja sanottavansa - kummatkin ovat artikuloineet näkemyksiään myös kirjallisesti - on täysin ajankohtaista. Toisekseen ei ole mitenkään varmaa että tuo sanoma on puolessa vuosisadassa ehtinyt vielä tavoittaa suomalaisia elokuvantekijöitä. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, toivotonta ehkä tosin. Kummankaan elokuvia ei nähdä valkokankailla melkein koskaan. Esimerkiksi arkisto ei pane tikkua ristiin että edes tämän kaliiberin tasoisten mestarien poistumisen viikkoina jotain ilmestyisi holveista näkyviin. Jähmeydelläkin pitäisi olla jotkut rajat.

Otan molemmilta esille päälauseen kaltaiset seikat.

"Ihmissielun parantumaton yksinäisyys" I

Antonionin useimpien elokuvien kohde on ollut varakas porvaristo tai yläluokka. Hyönteistieteilijän lailla hän paikallisti murroksia yhteiskunnan aineellisessa perustassa ja toisaalta moraalissa ja tapakulttuurissa (jossa monet murrokset näyttäytyvät vuosikymmeniä viivästyneinä). Antonioni paikallisti skandaalin yhteiskunnan intiimeimmässä keskuksessa, perheen, avioliiton ja tunne elämän piirissä. Hän korosti niin ikään sitä illuusiota että ihmiset katsovat tietynasteisen itsetutkiskelun riittävän, "tunne itsesi" harhan. Suuri teema oli kommunikaatiokyvyttömyys:

"Olen kokenut nykyisen maailman moraalisen, poliittisen ja jopa fyysisen häilyvyyden, jossa fyysiset tosiasiat muuttuvat alati metafyysisiksi ja jossa tieteen (science) ja tieteiskertomuksien (science fiction) välillä on hädin tuskin eroa. Jokaikinen päivä me elämme lävitse seikkailun, joka saattaa olla laadultaan sentimentaalinen, moraalinen, ideologinen... Mutta jos me tiedämme, että vanhat laintaulut eivät tarjoa meille muuta kuin väsymyksiin asti hoettuja sananparsia, miksi tuo uskollisuus noille määräyksille? Tällaisessa käytöksessä on itsepäisyyttä, joka minusta vaikuttaa pateettiselta. Ihminen, joka ei pelkää tieteellistä tuntematonta, vapisee moraalisen tuntemattoman edessä."

Ihmissielun parantumaton yksinäisyys II

Kirjoitan sisäsivuilla Bergmanin varhaisista töistä, joten sanani tässä liittyvät 1960-luvun teoksiin Kuin kuvastimessa ja Talven valoa joiden yhteydessä Bergmanin kuvaajaksi tuli Sven Nykvist ja "pohjoisen valon" määritys saavutti armottoman tarkkuuden ja näkemyksellisyyden asteen. Puhdasta ihmettä oli myös Persona (1966), tutkielma siitä kuinka kahden ihmisen läheisyys käy niin tuntuvaksi, että heidän persoonallisuutensa alkavat hajota ja saada toistensa piirteitä. Kuuluisaa, äkkiä vaiennutta näyttelijätärtä hoitavan naisen naiivit tunnustukset eivät saa vastakaiuksi muuta kuin sääliä tai huvittuneisuutta, mutta vähitellen nousee etualalle näyttelijättären kyvyttömyys kokea todellisia tunteita ja ymmärtää toista ihmistä. Molempien naamiot - tätä tarkoittaa elokuvan kreikkalaisperäinen nimi - putoavat. Yksityiselämää ei ole olemassa entisessä romanttisessa merkityksessä.

Monissa Bergman-teoksissa miehet ovat yksinkertaisesti poissa: muistoja, melkein haamuja. Huutoja ja kuiskauksia (1973) - olisikohan se kaikkein suurin Bergman-teos? - on sellainen. Bergmanin ensemblesta muistetaankin melkein aina lähinnä näyttelijättäret: Harriet Andersson, Ingrid Thulin, Bibi Andersson, Gunnel Lindblom, Eva Dahlbäck, Maj-Britt Nilsson, Liv Ullman...

Myös Bergman antoi hyvin erityisen painokkuuden kommunikaation tarpeelle. Kohtauksia eräästä avioliitosta -sarja piteli keväällä 1973 kuuden viikon ajan vallassaan kaikkien pohjoismaiden televisionkatsojia ja rakensi keskustelua perusasioista haastavuudella, johon vain luovaan kysymiseen erikoistunut taiteilija pystyy. Bergman yhdisti saman katsojakunnan maagisesti myös Taikahuilun tulkinnallaan. Tällaisia yhteisyyden hetkiä ei saisi jättää pelkästään urheilun ja viihteen yhteyksiin. Fanny ja Aleksander on valtava teos ja testamenttityö Saraband ehkä 2000-luvun hienoin elokuva maailmassa... Bergman seuraa siinä jälleen kerran neljää henkilöä ja muuntelee sonaattimuotoa, kuten teoksessa Kuin kuvastimessa. Elokuva tavoittelee menneisyyden varjoja, takautumia, joissa menneet ihmisiä ja kuolleet kohtaavat oman itsen silloiset varjot.

Tämä meidän planeettamme

Vielä pari sanaa omista touhuistamme, vaikka ne toisen planeetan asioilta tuntuvatkin.

Anja Snellman esitti televisiopuheenvuorossa Merkittävien suomalaisten suojeluyhdistystä tai jotain vastaavaa. Suojaa pitäisi harkita myös teoksiin, sellaisiin kuin Pohjantähti. Joka tapauksessa tilanne on sellainen että Mannerheimiin varjostuksin suhtautuneiden pitäisi näköjään nousta puolustamaan Marsalkkaa kenraaleilta ja varsinkin niiltä sodasta myöhästyneiltä joiden rintamapalvelu on täsmälleen yhtä pitkä kuin minun kaltaiseni 1960-luvun aseistakieltäytyjän eli nolla päivää: Tällä huomiolla voi selittää osan heidän kuohumispistettään ja sitä yli-identifikaation absurdiikkaa jonka kierteessä he elävät. Toisaaltahan Kansallisen "Tuntemattomalle" riittää tuomitsijoita kasapäin. Kaksi seikkaa yhdisti joukon. Esitystä ei oltu nähty. Toiseksi kyse oli samoista kansalaispiireistä jotka katsovat mitä tahansa ihmisen ymmärrystä loukkaavaa esitystä täysin tyynesti, sanallakaan valittamatta.

Marski-elokuvan tuotantotavasta voidaan esittää ironinen sivuviite. Se vastaa sitä idealistista prosessia jolla osuuskunnat rahoittivat Renoirin Marseljeesin Ranskan kansanrintaman aikana. Rahoitus etenee, eikä kaukana liene päivä jolloin elokuvasäätiö lyö isot rahat tiskiin, "suurtuotannosta" kun on kysymys. En jaksa ottaa selvää mitä säätiön velvoitteissa lukee "kotimaisen elokuvakulttuurin edistämisestä", absurdi yleisvaikutelma riittää. Mikään Renny Harlinin ohjaajanprofiilissa ei viittaa edellytyksiin toteuttaa tätä elokuvaa, mutta ehkä olen väärässä ja ehkä säätiö ei lähdekään täysillä mukaan. Eikä mikään Timo Koivusalon tähänastisista elokuvista viittaa edellytyksiin toteuttaa Linnan Pohjantähteä. Ehkä Taivaan Herra auttaa asiassa. Se onkin ainoa mahdollisuus. Ja elokuvasäätiötä käy lähinnä ja puhtaasti sääliksi.

Tilaa Filmihullu