Elämä elokuvana

Irakin sota ja sen sijoittuminen suomalaiseen ilmakehään kertoo ymmärrettävästi paljosta muustakin kuin itse sodasta ja esimerkiksi sen vastaisuudesta, joka on ollut laajaa ja ilmeisen väkevästi tunnettua. Kansaa ei tällä kertaa tarvitse vaihtaa. Älymystön sen sijaan voisi aivan hyvin vaihtaakin, jos kriteerinä pidetään sitä eurooppalaisessa traditiossa olennaista aktiviteetin muotoa että esim. keskeiset kirjailijat tuovat merkitseviin tapahtumasarjoihin näkökulman jota ei muuten havainnollisesti olisi olemassa. Suomessahan ei ole kuultu pihahdustakaan. Enkä nyt tosiaankaan tarkoita pelkästään retorisia huutoja, jotka nekin tuntuvat puuttuneen.

Samaan hengenvetoon voitaneen panna merkille, että kuvanlukutaidon pahamaineinen puuttuminen tuntui sekin näinä viikkoina.

Tällä tarkoitan sitä että esim. tv-uutiset saavat helposti kaksijakoisen muodon. Retorisesti ja kielellisen ilmiasun puolesta niissä on aivan varmaan pyritty säilyttämään amerikkalaisten sotaan ainakin jossain määrin kriittinen etäisyys, vaikka muutamat toimittajat ovatkin mitä ilmeisimmin kansan syviä rivejä alttiimpia nielemään yhdysvaltalaiset argumentit. Mutta oli miten oli, peli menetetään ensiksi mediatasolla ja sitten tavallaan kohtuullisen kokonaan. Säästösyistä ja ties muista motiiveista johtuen uutisten pääsisältö koostuu yhdysvaltalaisten suuryhtiöiden kuvatarjonnasta, jotka hyvin kärkkäästi kääntyvät jonkinlaiseksi vetäväksi seikkailuelokuvaksi, Hollywoodin fiktioiden jatkeeksi. Samaa maata on jonkun Jessican, joka sentään on itse kaivanut verta nenästään, vaiheiden selostaminen lehdessä, ja sen kasvaminen tärkeämmäksi asiaksi kuin nimettömien siviiliuhrien kohtalo. Ja vielä televisioon palatakseni: mikä pakko on ajaa jokaikinen Bushin puheenvuoro ulos kuvitettuna ja miehen "ajattelun" täten tunnustaen, eli eikö niiden maaninen toistaminen nostakin hänen mielipiteensä sellaiseen tärkeysluokkaan että hänen ominaispainoaan median kautta lisätään täysin kritiikittömästi?

Ja niin edelleen. Sivulauseita siitä ilmiöstä jota yhdysvaltalaiset tutkijat ovat terävästi ja tuskin edes kärjistäen analysoineet pari viimeistä vuosikymmentä. Yksi valovoimainen aihetta käsittelevä kirja on esimerkiksi Neil Gablerin Life: The Movie eli How Entertainment Conquered Reality. Keskeinen kysymyksenasettelu liittyy siihen, miten näinä aikoina tarinat eli fiktiot ylipäätään voivat enää kilpailla todellisen elämän "sepittämän" materiaalin rinnalla? Elämästä tullut niin outo ja niin kouristunut juttu että luonnollinen, aito ja spontaani kaikkoavat elämästä kunnes "todellisuus itse muuntuu lavastustrikiksi". "Meillä on riski tulla ensimmäisiksi ihmisiksi historiassa, jotka ovat kykeneviä tekemään illuusionsa siinä määrin eläviksi, vaikuttaviksi ja 'realistisiksi' että me voimme elää niissä", kuten historioitsija Daniel Boorstin tiivistää. Miten Orson Welles, josta taas kerran olemme vääntäneet asiaa kuin paremmastakin tikusta, sitten liittyy tähän? Mikä on se pysyväksi kiteytynyt romantiikka, joka hänen hahmonsa ympärillä selvästi elää?

Seuraavat sivut antavat eräitäkin vastauksia. Yritän liittää Wellesin hahmon niihin ajankohtaisiin huomioihin joita edellä luonnehdin.

Perusasetelman muistanee monikin. Radion ja teatterin hämmästyttävä nuori lahjakkuus sai tehdä esikoiselokuvansa olosuhteissa, jollaisia Hollywood ei 1940-luvun alussa antanut kenellekään muulle. Ehdoton "last cut" -oikeus tuotti tuloksiakin, eli että Welles käytti vapauksiaan luovasti ja kiitollisesti ja signeerasi "maailman parhaaksi" tituleeratun ja usein äänestetyn elokuvan. Samalla hän astui vähän liian isoille varpaille, sillä lehtikuningas Hearstin kanssa ei kenenkään kannattanut leikkiä, jos mieli jatkaa uraansa.

Welles jatkoi, mutta melkein aina vastatuulessa. Kuten tuottaja Zanuck sanoi Jean Renoirista: "Hyvä taiteilija, mutta ei meikäläisiä." Welles sai kokea saman. Ja käsillä on ikuinen esimerkki elokuvantekijästä, joka ei niele sitä "elokuvan kielen" puolipakollista käytäntöä olla tautologista, odotettavan konventionaalista - ja sitä kautta niin kaikkivoipaista, että kun asetumme katsomaan todellisen sodan "liveä" saamme joka tapauksessa iänikuisen Hollywood-actionin toisinnon. Wellesiä vihattiin siksi ettei hän koskaan tehnyt mitään odotettavaa, enempää ajatuksellisesti kuin tyylillisesti tuhat kertaa nähtyä. Se mitä hän teki oli aina ainutkertaista, erilaista ja myös konkreettista - millä tarkoitan sitä että hän ei suinkaan muuntunut pitkien Euroopassa elämiensä vuosikymmenten aikana "eurooppalaiseksi" vaan hengitti aina amerikkalaisuuttaan, usein siis eräänlaisen maanpakolaisen tajunnallisen prisman kautta.

Juuri siksi Welles on ollut Filmihullussa ehkä useamman erikoisnumeron aihe kuin kukaan muu ohjaaja. Mikä muu julkaisu Wellesin periaatteita ja hänen ruumiillistamaansa luovaa kiihkoa kunnioittaisi, varsinkaan nyt kun mitä tahansa Hollywood-kiekkoa juhlitaan laidasta laitaan mestariteoksena joka mennen tullen hakkaa Citizen Kanen ja minkä tahansa Welles-elokuvan. Welles on symbolinen keskipiste jos puhutaan elokuvasta kutsumuksena, ja siksi yhä vaikeammin sovitettavissa aikakauteen jossa elokuva on kulutusta tai sitten - viittaan jälleen Irakin sotaan - tuputuksen instrumentti.

Kuvien sota on keskellämme joka päivä, ja sen sodan yhdysvaltalaiset ovat voittaneet autenttisesti kauan sitten. Orson Wellesin tapaisten kapinallisten ja sielun aatelisten toiminta oli pelkkää pörinää tilanteessa jossa - siteeraan muuatta eteeni osunutta perusteosta - "amerikkalaiset lapset viettävät 30 % valveillaoloajastaan television äärellä ja tulevat lapsuutensa aikana todistaneeksi noin 13 000 tappamista, 100 000 väkivaltaista kohtausta ja noin 650 000 televisiomainosta".

Näitä sopii tosi tutkijoiden tutkia lopullisena maailmantilana. Pääni on syvällä pensaassa kun ajattelen tämän numeron teemoja - ja tunnen mielihyvää kun ajattelen Aleksandr Sokuroville omistettuja sivuja, ja ylpeyttä kun siirrän lukijan ulottuville jälleen uuden esimerkin siitä suurenmoisesta esseistiikasta jollaista Suomessa osaa kirjoittaa ainoastaan Mikael Enckell.

Tilaa Filmihullu