Erillissota vain liitto Hitlerin kanssa

Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa. Sillä on ainoastaan kumppanuus NATO:n kanssa. Presidentit Tarja Halonen ja Mauno Koivisto korostavat, että Suomi oli liittoutumaton myös vuosina 1941- 44. Molemmat presidentit vakuuttavat, että Suomi ei ollut sodassa Hitlerin liittolainen. Suomi kävi erillissotaa Neuvostoliitto vastaan. Hitlerin johtaman fasistisen Saksan kanssa oli siis vain kumppanuus.

Presidenttien ajatus lienee se, että jos Suomi näin pääsee irti Hitleristä, niin maailma antaa synninpäästön. Parhaassa tapauksessa, jos sillä on sen kummempaa merkitystä, niin voi käydäkin. Luultavasti maailma kuitenkin ymmärtää, että erillissota ei paranna vaan huonontaa Suomen mainetta. Oma-aloitteinen ja muista riippumaton hyökkäys toiseen maahan, jolla haluttiin luoda Suur-Suomi, oli oma itsenäinen ratkaisu ja siten liittolaisuutta raskaampi sotarikos.

Siitä huolimatta Suomen erillissodasta vastuulliset saivat todella lievät rangaistukset. Muualla Euroopassa tuomiot olivat merkittävästi kovemmat. Suomen erillissodan vastuullisille luettiin lieventäväksi asianhaaraksi se, että
he käänsivät kiväärinsä kumppaniaan, Hitlerin komentamia aseveljiä vastaan. Se oli lieventävä asianhaara, sillä sen ansiosta Neuvostoliiton rintama lyheni tuhannella kilometrillä.

Sotaveteraanit luulivat ja kansan enemmistö luulivat – ja jälkipolvet luulevat – tehokkaan propagandan ansiosta, että Suomi taisteli talvi- ja jatkosodassa itsenäisyytensä ja demokratian puolesta. Sehän ei ole totta. Tietoisena Suomen ja Saksan kumppanuudesta sekä Saksan aiheuttamasta sodanuhasta Neuvostoliitto esitti 1930-luvun lopulla Suomelle aluevaihtoa. Esityksen mukaan Suomi olisi luovuttanut Leningradille turva-alueen, jonka korvaukseksi Suomi olisi saanut kaksikertaisen alueen Laatokan pohjoispuolelta. Se ei kelvannut Suomelle joten Neuvostoliitto otti tavisodalla vain sen, minkä katsoi välttämättömäksi. Jatkossa Suomi päätti yksin ja itsenäisesti erillissodasta, jonka tavoitteena oli liittää osaksi Suomea koko Karjala aina Uralille saakka. Siitä piti tulla Suur-Suomi.

Suomen erillissodat olivat mahdollisia vain sillä, että vuodesta 1918 saakka Suomi oli puolifasistinen maa. Sodanvastustajia, ay-ihmisiä ja kommunisteja pantiin vankiloihin ja lopulta myös keskitysleireihin tekaistuilla syillä. Maahan luotiin yhtenäinen pelon ilmapiiri, jota myöhemmin on nimitetty talvisodan hengeksi. Suomalaiset työmiehet ja talonpojat eivät lähteneet ilosta kiljuen sotaan. He lähtivät pakosta ja niiden käskystä, joiden valta oli koepistoolien piipuissa.

Erillissodasta ja jopa Hitlerin kumppanuudesta voi parhaassakin tapauksessa keskustella vain tiettyyn rajaan asti. Epämiellyttävistä asioista on edelleenkin vaiettava. Esimerkiksi seuraavaa juttua Suomen suurilevikkisin lehti, Helsingin Sanomat ei julkaisut:

”Rahansopimukset toivat Suomeen demokratian"

Valtiotieteen tohtori Markku Jokisipilä kirjoitti (HS 18.3.05) oikeasuuntaisessa artikkelissaan, että demokratian ihanteiden mukaisesti on keskusteltava myös menneisyytemme epämiellyttävistä piirteistä. Hän toteaa, että Talin-Ihantalan torjuntavoitto ja ”Kesän 1944 tärkein saavutus oli demokratian säilyminen.”.

Torjuntavoitosta voi olla perustellusti toistakin mieltä, sillä ratkaiseva sodasta irtautumisen ehto oli, että Suomi asettui Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden rinnalle Saksaa vastaan. Rauha oli mahdollinen, kun Neuvostoliitto sai Suomelta lupauksen, että saksalaiset sotajoukot häädetään maasta. Siitä alkoi Lapin sota, jossa entinen aseveli tuhosi kaiken minkä ehti.

Käsitys, että sodan saavutuksena oli demokratian säilyminen, on molemmilla jaloilla ontuva. Suomessa ei ollut demokratiaa. Kaikki sodanvastaiset ja rauhanliikkeet, Neuvostoliiton ystävyys-seurat, lukuista työväenliikkeen ja kaikki kommunistiset järjestöt olivat kiellettyjä. Vankilat olivat täynnä niihin osallistuneita poliittisia vankeja. Sotien aikana vankiloitten lisäksi ihmisiä teljettiin myös suomalaisiin keskitysleireihin.

Vankiloissa oli sekä naisia että miehiä. Keskitysleireillä oli vain miehiä. Naiset, joista ehkä tunnetuimmat olivat runoilija Elvi Sinervo ja kansanedustaja Hertta Kuusinen, istuivat vankilassa useita vuosia. Aseleposopimus tehtiin 4.9.44. Sen mukaan kaikki sodan ja fasismin vastaiset poliittiset vangit oli heti vapautettava. Heille oli myös taattava poliittiset toimintaoikeudet.

Naisten vapauttaminen tapahtui melko joutuisasti. Miesten tilanne oli toinen. Vielä päivää ennen aseleposopimusta Vaasan lääninvankilassa tapettiin poliittinen vanki Risto Westerlund. Keskitysleireiltä vapautettiin ensimmäinen neljänkymmenen hengen ryhmä vasta 23.9.44. Loppujen vapauttamista vitkuteltiin. Se tehtiin 29.9.44. Mutta senkin jälkeen neljä, Janhunen, Kivilahti, Asplund ja Dahl, siirrettiin neljäksi vuodeksi suota kuokkimaan karkaustuomion perusteella. Heidät kuitenkn vapautettiin marraskuussa liittoutuneiden valvontakomission puututtua asiaan.

Todettakoon, että vapauduttuaan Kivilahdesta tuli Valtiollisen poliisin apulaispäällikkö. Se herätti kauhua ja koston pelkoa mm. Koveron kuolemanleirin (vankikuolleisuus oli 10 %) päällikkönä olleessa luutnantti Kosti Paavo Eerolaisessa, joka lähti karkuun ulkomaille. Kun pelättyä kostoa ei tullutkaan, Eerolainen palasi Suomeen 1953.

Menneisyytemme epämiellyttävinä piirteinä ovat sosialismin viha, sotahulluus, fasismin kumppanuus, puolifasismi ja demokratian puute joten 1944 saavutus ei ollut enempää itsenäisyyden kuin demokratiankaan säilyminen. Vasta aselepo- ja välirauhasopimus toi Suomeen (porvarillisen!) demokratian. Rauhansopimukset takasivat ihmisoikeudet myös kommunisteille ja muille rauhanpuolustajille, sodan ja fasisminvastustajille vapauden ja toimintaoikeudet.”.

Presidenttien Tarja Halosen ja Mauno Koiviston sekä Helsingin Sanomien esiintymisistä jäi puuttumaan mm. nämä muutamat erillissotaan liittyvät tosiasiat. Niinpä edelleenkin elävät porvari- ja demarivallan vanhat valheet, luulot ja uskomukset.

Kai Kontturi